Minulla ei ole tapana kirjoitella blogiini kommentteja kaikenlaiseen mediassa ilmenevään ajatustenvaihtoon, mutta seuraava Matti Apusen ulostulo muodostaa poikkeuksen. En malta olla kaiken kiireenkään keskellä puuttumatta Apusen aatoksiin. Klimaatti -portaalissa julkaistiin siis Apusen ilmastokriisiin liittyvä haastattelu otsikolla:


Matti Apunen ratkaisee ilmastokriisin

Kommentoin (kursiivilla) seuraavassa kohta kohdalta haastatellussa esiin tulevia Apusen ajatuksia 

”Apunen tunnustaa seuraavansa ilmastoasioita yhtä aktiivisesti kuin kuka tahansa rivikansalainen”.

”Viikonlopun sulattelun jälkeen ääni on vaihtunut kellossa. Ilmastoflegmaatikosta (Apunen) on kuoriutunut tuttu rakkikoira, provosoivia väitteitä sylkevä taitava argumentoija, joka kuorruttaa tiukat kantansa herkullisilla esimerkeillä. On aika käynnistää show nimeltä Matti Apunen ja ilmastonmuutoksen ratkaisu.”

• Show tässä todellakin on kyseessä kun haastattelun teemasta mitään ymmärtämätön henkilö häärii yhtäkkiä monien arvioiden mukaan ihmiskunnan pahimman ja vaikeimman ongelman ratkaisijana.
  Apusen osaaminen ja näkemykset siitä, mistä ylipäätänsä on kyse, ovat todellakin rivikansalaisen tasoa. Ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristökriisin perustekijöiden hoitamisen keskeisiä esteitä ovat juuri yhteiskunnan ja etenkin elinkeinoelämän johtotehtävissä toimivat henkilöt jotka syystä tai toisesta kokevat oikeudekseen olla seuraamatta tieteellistä keskustelua ja olla huomaamatta reaalisessa toimintaympäristössä jo tapahtuneita radikaaleja muutoksia. 

“Ilmasto-ongelman voi oikeastaan jakaa kahteen ongelmaan. Se on teknologiaongelma ja toisaalta asenneongelma,”

Asenteisiin hän tarjoaa kahta vaihtoehtoa. Toinen niistä on pessimistinen niukkuuden mantra, jossa usutetaan ihmisiä annostelemaan viimeisiä leipäpaloja ennen kuin ne loppuvat. Sitten katsotaan, kun ihmiset kahmivat ahnaasti viimeisiä limppuviipaleita. Kun laari on tyhjä, he alkavat syytellä toisiaan.

Toinen vaihtoehtoinen tapa suhtautua ongelmaan on optimismi. Optimisti keksii Apusen mukaan uuden leivän.

• Apusen ajatus pessimismin haitallisuudesta on helppo jakaa. Meillä on todellakin aivan liikaa nihilististä puhetta jossa ympäristö- ja ilmasto-ongelmalle ei enää voida tehdä mitään ja kulutusta voidaan jatkaa entiseen malliin. Ilmastopäästöt lisääntyvät ja ekosysteemin kantokyky heikkenee huimalla nopeudella. Pessimismi ei liity siihen, etteikö paljonkin olisi tehtävissä, vaan siihen että näyttää vahvasti siltä että kaikista mahdollisuuksista huolimatta mitään ei tehdä.

• Apunen myös viittaa siihen, että ilmastokriisin ratkaisun löytävät insinöörit tai vaikkapa kansainvälinen öljy-yhtiö. Ongelmat ovat kuitenkin olleet näillä tahoilla tiedossa vuosikymmeniä. Talous- ja teknologiavetoisella globaalilla kehityksellä on ollut samoin vuosikymmeniä aikaa tuottaa ratkaisuja tilanteeseen. Tilanne on kuitenkin jatkuvasti huonontunut. On vaikea keksiä mikä voisi toimia riittävänä yllykkeenä ilmastokriisin pysäyttämiselle jos tiedeyhteisön lähes yksimielinen kanta, lukemattomat  ilmastokatastrofit ja erittäin vakuuttava ennakointitieto ei vielä ole muutokseen johtanut.

• Apusen olisi hyvä perehtyä päästövähennyksiin johtavien teknologioiden kehitystyöhön samoin kuin resurssiniukkuuden ja mm. öljyn kallistumisen aiheuttamiin taloudellisiin ja yhteiskunnallsiin ongelmiin. Tieto lisää valitettavasti tässä tapauksessa tuskaa, sillä millään tästä hetkestä käsin kuviteltavissa olevalla teknologialla tai resurssilla ei voida lisätä vastaavasti ihmiskunnan energiansaantia, kun öljyresurssit niukkenevat. IEA:n kannan mukaan öljyn tuotantohuippu on jo ohitettu eikä tuotantoa pystytä lisäämään vaikka kysyntää jatkuvasti kasvaa. Epäkonventionaaliset öljy- ja kaasulöydökset siirtävät enrgiantuotantohuippua IEA:n mukaan parhaimmillaankin vain muutamilla vuosilla. Se että elinkeinoelämän valtuuskunnan johtajalla ei ole tietopohjaa näistä tekijöistä luo vakavan uhan elinkeinoelämän toimintamahdollisuuksille lähitulevaisuudessa.

• Apusen leipävertaus rinnastuu Raamatun tarinaan, jossa Jeesus luo leipiä ja kaloja tyhjästä. Innovaatiopuhe on läheistä sukua uskonnoille ja samoin käsitys siitä että voimme ohittaa planeetan ja fysiikan lainalaisuudet (määrittelemättömäksi jäävillä) innovaatioilla. On aika huimaa tukeutua ihmiskunnan tulevaisuuden oleellisimmissa kysymyksissä teknologisiin ratkaisuihin joista ei vielä ole tietoa. Samalla logiikalla Suomi voisi julistaa sodan Venäjää vastaan ja uskoa pärjäävänsä aseilla joita ei ole vielä keksittykään.

“Ilmastokeskustelu, kuten keskustelu Suomessa yleensä aina, on pessimistien dominoimaa. Kun joku julistaa kädet ilmassa kadulla, että loppu on lähellä, häneen uskotaan. Todistustaakka jää aina optimistille,” Apunen moittii ja kaivaa sitten ennustuksen 1850-luvun Lontoosta. Pessimistit ennustivat, että kuningaskunnan paisuva pääkaupunki hukkuu hevosten jätöksiin. Niin ei käynyt.

“Syntyi auto”, hän lopettaa tarinansa.

Lienee selvää, että viivasuinen Apunen laskee itsensä optimisteihin ja toivoisi, että muut siirtyisivät leiriin myös.

• Eri laskelmien mukaan nykyisten sijoitusrahastojen ja mm. eläkeyhtiöiden taseissa on fossilisten enrgialähteiden omistuksia viisinkertaisesti se määrä, jonka voimme päästää ilmakehään ilman että seurauksena on maailman kaikkien sivilisaatioiden perusteita uhkaava ympäristökatastrofi.
• Hevosten jätökset eivät ehkä ole kaduilla, mutta maakuoreen vuosimiljoonien saatossa vasratoituneet öljyvarat on tupruteltu ilmakehään. Samalla noin 75% maapallon jäättömästä maapinta-alasta on ihmisen epäkestävässä käytössä. Lontoon sijaa koko ihmiskunta on pahoissa ongelmissa jätösten takia. Ja nyt ei puhuta hajuhaitoista. 
• Optimismia ei ole se että Apusen tapaan sulkee silmänsä realiteeteilta. Pikemminkin optimismia on se että näkee tilanteen koko haasteellisuudessaan, eikä kuvittele sille löytyvän simppeliä ja kivutonta kokonaisratkaisua. Ja erityisesti että uskoo tilanteen haastavuudesta huolimatta sen ratkaisemisen mahdollisuuteen.

“Maailma on täynnä puhdasta aurinkoenergiaa, se pitäisi vain saada varastoitua. Ilmasto-ongelma ratkeaa, kun keksimme riittävän tehokkaita akkuja, joilla tuo energia saadaan talteen,” Apunen sanoo.

• Aurinkoenergiaa on tosiaan tarjolla paljon, mutta silti hiilen ja muiden fossiilisten polttoaineiden käyttö jatkuvasti lisääntyy. Ihmiskunnan energiantarpeen tyydyttäminen edes puoliksi aurinkovoimalla vaatii käytännössä globaalin infrastruktuurin uudelleenrakentamista. Haaste on valtavan paljon suurempi kuin Apunen haluaa ymmärtää.

Ainaiseen talouskasvuun uskovan Apusen kaaret ovat laajoja, mutta mistä kaiken tämän hyvän synnyttävä energia saadaan?

“Insinööreiltä”, hän vastaa.

Parhaimmassa tapauksessa kehitysmaissa voitaisiin ohittaa kokonaan tupruttavat hiilivoimalat ja muut ympäristön turmat ja hypätä suoraan puhtaisiin energiatekniikoihin. Vähän samalla tavoin kuin Afrikassa puhelinlankojen sijaan käyttöön on otettu suoraan matkapuhelimet.

• Ympäristöä säästävät teknologiat ovat olleet käytettävissä jo vuosikymmeniä, mutta koska öljy on ollut energiasisällöltään omassa sarjassaan ei mikään sitä vähempi ole riittänyt. Öljy on maailmankaupan tärkein vaihtoväline. Energiavallankumouksen esteenä ei ole pitkään aikaan ole ollut hyvän teknologian puute, vaan haluttomuus kehittää maailmankauppaa kestäviä energiamuotoja suosivaksi. Todellisuudessa ongelma on kulttuurinen ja yhteiskunnallinen eikä siten ole insinöörien ratkaistavissa.

• Hiilivoimaloita ei ole ohitettu rikkaissa länsimaissakaan, joten miten ihmeessä ne sitten ohitettaisiin kehitysmaissa? On täysin kiistatonta että markkinoiden logiikka ohjaa nykyisellään epäkestävään energiantuotantoon. Maailman johtaviin tuuli- ja aurinkoenergian tuottajiin ja kehittäjiin kuulunut Espanja on käytännössä hylännyt uusiutuvan energian kasvuun liittyvien käytännön tavoitteiden toteuttamisen markkinaliberalistisen hallituksen valtaan tulon jälkeen.

• Apunen voisi ensi alkuun löytää edes muutamia myönteisiä esimerkkejä markkinoiden kyvystä ohjata ihmiskuntaa oikeasti kestävämpään suuntaan. Samoin muutama esimerkki talouskasvun ja fossiilisilla tuotetun energian kulutuksen kasvun irtikykeytymisestä olisi paikallaan. Jos näyttöä ei löydy, voidaan Apusen puhe luokitella saman tien kategoriaan bullshit.

• Apusen kaltaisilla taivaanarannanmaalareilla on paikkansa viihdeteollisuuden palveluksessa, mutta kun oikeasti ryhdytään hommiin, tarvitaan raskaan sarjan käsityskykyä ja kokonaisuuksien hallintaa. Olisi toivottavaa että perusteeton taloudellinen hurmahenkisyys korvautuisi vastuullisella reaalipolitiikalla ja yritystoiminnalla joka sopeuttaa itsensä vallitseviin tosiasioihin. 

Turvallisuusfoorumin tutustumismatka Tanskaan

Osallistun talven aikana Sitran Uusi-turvallisuus foorumille. Tämä kirjoitus pohjaa foorumin Tanskaan suuntautuneen opintomatkan kokemuksiin, erityisesti turvallisuupolitiikan asiantuntijan Tomas Riesin presentaatioon ja Tanskan tuulivoimayhdistyksen asiantuntijan Hans Cristian Soerensenin esitelmään, aihepiiriin liittyvään muuhun informaatioon sekä kirjoittajan omiin kokemuksiin ja näkemyksiin. Vaikka teksti on itsessään pitkähkö suosittelen myös linkkien avaamista.

Don Quijoten vai Minervan jäljillä?

Miguel de Cervantes Saavedran luoma surkuhupaisa ritarihahmo Don Quijote tunnetaan taistelustaan tuulimyllyjä vastaan. Minerva puolestaan oli roomalaisessa mytologiassa sodankäynnin, viisauden, tieteen ja taiteen jumalatar.

Tanskassa tuntuu olevan käynnissä laaja yhteiskunnan jälleenrakennusprojekti. Maa varautuu täyttä päätä tulevaisuuden uhkakuviin ja on onnistunut kääntämään ne myös mahdollisuuksiksi. Tanskan siirtymä jälkiteolliseen yhteiskuntaan vastaa myös laajaan kansainväliseen sosiaalisesti ja ekologisesti kestävien kokonaisratkaisujen kysyntään. Teknologiaosaamista tärkeämmäksi ovat nousemassa sosiaaliset innovaatiot.

Edistyksen mahdollistaa laajapohjainen konsensus uuden kestävyyden ja ekologisuuden merkityksestä. Tanskassa ympäristökriisin ja sen vaikutusten torjuminen on muodostumassa turvallistetuksi kysymykseksi, josta ei tarvitse käydä juupas eipäs väittelyä. Syytä tähän onkin kun ennätysmyrskyjä ja tulvia tuntuu vyöryvän maahan jatkuvalla syötöllä. Se, että ilmastonmuutoksen syy- ja seuraussuhteista ei välttämättä tiedetä aivan kaikkea, ei ole estänyt Tanskaa varautumasta todennäköisimpään tulevaisuuskenaarioon.

Pitkälti fossiilisten energialähteiden varaan rakentuvat länsimaiset infrastruktuurit on rakennettava uusiksi lähivuosikymmeninä. Tähän pakottavat ympäristösyiden rinnalla öljy- kaasu ja jopa hiilivarantojen niukkeneminen. Tanskassa luodaan energiainfraa joka kestää mahdollisimman hyvin niin sään kuin kansainvälisen taloudenkin aiheuttamat turbulenssit. Pitkistä, monimutkaisista ja epävakaista toimitusketjuista ei haluta olla riippuvaisia.

Tanskalaiset ovat onnistuneet siinä, mikä lähes kaikkialla muualla maailmassa on jäänyt epätoivoiseksi haaveeksi. Tanskan BKT on kasvanut 80% kolmessakymmenessä vuodessa samaan aikaan kun hiilipäästöt ovat vähentyneet 20%. Talouskasvun ja energiankulutuksen kasvun kytkeminen irti toisistaan on arvioitu globaalisti keskeisimmäksi haasteeksi yhteiskuntien tulevaisuudelle. Tanskan ihmeen tarkempi tarkastelu latistaa hiukan tunnelmaa. Irtikytkeytyminen johtuu pääosin Tanskassa kulutettavien hyödykkeiden tuotannon siirtymisestä Aasiaan. Tanska on tämänkin huomioiden onnistunut päästöjen leikkaamisessa ja etenkin energiankulutuksen vähentämisessä huomattavasti Suomea paremmin. Ekologinen kestävyys on kyetty rakentamaan vahvasti maan taloutta tukevaksi brändiksi.

Ympäristökysymysten turvallistaminen olisi aiheellista myös Suomessa, sillä skenaarioiden mukaan lämpeneminen on voimakkainta juuri lähellä napa-alueita ja olemme vielä Tanskaakin riippuvaisempia varsin epävakailta alueilta tuotavasta energiasta. Tanskan esimerkkien valossa suomalainen suhtautumistapa ympäristöuhkiin vaikuttaa sinisilmäiseltä. Jos emme tunnista globaalin kehityksen isoja linjoja , menetämme väistämättä asemiamme kansainvälisessä yhteisössä. Taistelu tuulimyllyjä ja yleensä realistista energiapolitiikkaa vastaan on syytä jättää Don Quijotelle.

Tuulimyllyt ovat hallinneet tanskalaista (moninpaikoin myös suomalaista) maaseutua jo satoja vuosia. Perinteisesti tuulimyllyjä käytettiin tulva- ja kasteluveden pumppaamiseen ja tietysti jyvien jauhamiseen. Tuulimylly omistettiin usein yhteisöllisesti koko kylän voimin. Mutta tultaessa 1960-luvulle Tanska ja Suomi toimivat lähes sataprosenttisesti tuontiöljyn varassa. Vanhat kunnon tuulimyllyt rapistuivat käyttämättömina ja maaseutu tyhjeni. Öljyn mahdollistama teknoutooppinen kehitys katkesi kun öljyn hinta äkisti moninkertaistui vuoden 1973 öljykriisissä. Kaikissa länsimaissa mietittiin kuumeisesti keinoja pitää yhteiskuntaa pystyssä radikaalisti pienemmällä öljynkulutuksella.

Tanskassa rakennettiin muutamassa vuosikymmenessä laaja tuulivoimaverkosto, joka kattaa nykyisellään 40% ( 2013) maan sähkön tarpeesta. Lain mukaan uusien voimaloiden omistuksesta vähintään 20% täytyy tarjota paikallisille asukkaille. Tuulivoiman pienomistajien tuotot ovat verovapaita tasolle 670€/vuosi. Tuotannolle maksetaan noin 3senttiä/kWh syöttötariffi. Tuulivoimaloita pidetään Tanskassa lähes riskittöminä sijoituksina ja voimalat ostetaan valmistajilta laajoina palvelupaketteina jossa on usein pitkäaikainen takuu tuotannolle. Tuulivoimainvestoinnin takaisinmaksuaika on yleensä noin 8-10 vuotta jonka jälkeen voimala tuottaa hyvin kohtuullisin kustannuksin tuottoa omistajille. Tästä syystä myös pankit lainoittavat mielellään tuulivoimaosuuksien hankintaa.

Tuulivoimaloiden maisema- ja meluhaittojen minomoimiseksi paikallinen yhteisö osallistetaan suunnittelun kaikkiin vaiheisiin ja käytössä on monipuolinen esteettinen mallinnus. Näin tuulimyllyjen vastustajatkin ovat huomanneet, että niistä on hyötyä kaikille. Kaiken muunkin uuden energiainfran rakentamisessa on Tanskassa vannottu yhteisöllisyyden, omavaraisuuden ja nykyään yhä vahvemmin toimitus- ja huoltovarmuuden nimiin.

Tuuliolot Suomen merialueilla, rannikoilla ja tuntureilla vastaavat Tanskan keskiarvoa (noin 8-9m/s) , joten vastaava kannattavuus olisi luultavasti saavutettavissa meilläkin. Tanskassa tosin energian hinta on Suomea korkeampi, mikä luonnollisesti vaikuttaa kannattavuuteen. Energian hinta ei ole ollut esteenä Tanskan taloudelliselle menestykselle, pikemminkin päin vastoin. Itseasiassa kallis energia on usein keskeinen kannustin innovaatioille joilla on maailmanlaajuista merkitystä.

Tanskassa on todettu että menestyvän tuulivoimaosuukunnan edellytyksenä on kyläyhteisön yhteistyökyky. Perinteisesti riitaiset kylät eivät ole onnistuneet myöskään energiahankkeissaan. Sosiaalinen kyvykkyys onkin tärkeämpi ominaisuus kuin teknologinen tehokkuus. Tanskassa hyvää yhteisfiilistä kutsutaan hyggeksi. Mitä enemmän asiaa miettii, sen oleellisemmaksi hyvän meningin vaaliminen alkaa tuntua myös Suomen menestymisen ja kriisinkestävyydenkin kannalta.

Suomalainen energiajärjestelmä on haavoittuvampi ja sosiaalisesti epäkestävämpi kuin Tanskassa. Suomessa on päädytty yhteishengen vaalimisen sijasta rakentamaan keskitettyjä kansalle vieraita energiaratkaisuja.

Luulisi että juuri Suomessa olisi priorisoitu sosiaalista ja taloudellista tasa-arvoa, huoltovarmuutta ja kriisinkestävyyttä. Viimeisin turvallisuuspoliittinen selonteko (2013) kuitenkin selkiyttää linjanvetojamme. Turvallisuuspolitiikkamme ydin on kansainvälisessä yhteistyössä, jota vahvistaa keskinäinen riippuvuussuhde kauppasuhteiden kautta. Riippuvuus esimerkiksi venäläisestä öljystä ja ydinvoimaosaamisesta onkin tietoinen valinta. Valitettavasti suhde voi todennäköisimpien riskiskenaarioiden aktualisoituessa osoittautua varsin yksipuoliseksi.

Ekskursioilla totesimme tanskalaisen hyggen kätkevän alleen varsin määrätiotoisen omien etujen ajamisen ja oman koskemattomuuden suojaamisen. Ekologinen kestävyys on kuin huomaamatta yhdistynyt laajapohjaisen resilienssin ja hyökkääjän kannalta erittäin vaikeasti haavoitettavan energiajärjestelmän rakentumiseen.

Parhaimmillaan tanskalainen hygge voi tarkoittaa myös siirtymää postkonsumeristiseen viihtymisyhteiskuntaan, jossa kulutuksen sijasta korostuvat hyvä seura, kulttuuri ja aineettomat hyödykkeet. Vapaa-ajan käyttäminen ulkomailla tuotetun tavaran rahtaamiseen alemarketista kodin kautta autotalliin, omavarastoon ja lopulta kaatopaikalle täyttää harvoin sivistyksen saati hyggen tunnusmerkistöä. Talousjärjestelmää pystyssä pitävän kuluttajan työ on usein yhtä raskasta kuin teollisuustyöntekijän. Myös oleskeluympäristöt (kiinalainen tuotantohalli ja pohjoismainen gigamarketti) muistuttavat viihtyisyydeltään läheisesti toisiaan.

Tosiasioiden ääreen

Kaikki ei ole sitä miltä se näyttää. Hyväntuulinen Tanska varautuu laajalla rintamalla globaalin kriisin mahdollisuuteen. Resurssien niukkeneminen on jo nyt monen näennäisesti muista syistä alkaneen konfliktin taustalla. Virallisessa viestinnässään talouden ja kulutuksen kasvun nimeen vannovat suurvallat laativat kulissien takana selvityksiä pahimman varalle, oli se sitten pitkä ja syvä taloudellinen taantuma tai ilmastonmuutoksen aiheuttama ympäristön kantokyvyn romahdus.

Suomessakaan tilanteemme ei ole se, että voisimme valita lukuisista vaihtoehdoista parhaan. Öljyn maailmanmarkkinahinnan nousu on jo nyt keskeisiä syitä vaihtotaseen kääntymiseen negatiiviseksi. Tuontienergian kulutusta on vaikeaa ellei mahdotonta kompensoida kotimaisen työn tuottavuuden kasvattamisella. Kotimaisten biopolttoaineiden tuotannon hyötysuhteet eivät ole lähelläkään öljyä, joten energiasta alkaa väkisinkin tulla meille kallista. 

Teknologisella kehityksellä voidaan ratkaista osa ongelmista, mutta utopioiden varaan ei kannata laskea. Tiedämme varsin hyvin ne energian tuotantotavat joilla on potentiaalia yleistyä seuraavan sadan vuoden aikana. Myös niiden yleistymiseen vaadittavat resurssit voidaan päätellä. Olkiluoto kolmosen työmaa luo hyvän yleiskuvan siitä, kuinka työlästä halvan öljyn korvaaminen on ydinvoimaa rakentamalla. Fuusioenergian ensimmäinen kaupallinen sovellus pyritään saamaan toimivaksi vuoteen 2050 mennessä ja voimaloiden laajaan käyttöönottoon menee vielä tämän jälkeen vuosikymmeniä. Ilmastonmuutoksen hidastamiseen tai öljyn korvaamiseen fuusioenergiasta ei siis ole ennen vuosisadan loppua.

Strategisia linjauksia tehdään siinä, kuinka paljon olemme valmiita juuri nyt sijoittamaan nykyisestä enrgiankulutuksestamme/BKT:sta yhteiskuntien uudelleenrakentamiseen kestävälle pohjalle. Nyt voisimme saada paljon aikaiseksi 10% sijoituksella. Tämän ajatuksen läpilyöminen päätöksenteossa voi tuntua mahdottomalta, mutta valitettavasti tilanne tulee jatkuvasti vain vaikeutumaan. Jos lykkäämme päätöstä, on kymmenen vuoden päästä sijoitettava mahdollisesti jo 20% ja kahdenkymmenen vuoden päästä 30% bkt:stä, tai jopa enemmän. Pään laittaminen pensaaseen tarkoittaa suoraa vallansiirtoa resursseja hallitseville tai infransa uudistamisen hyvissä ajoin aloittaneille maille.

Suomi satsaa edelleen vahvasti ydinvoimaan. Tämä periaatteellinen päätös on osaltaan heikentänyt Suomessa perinteisesti vahvan uusituvan energian teknologiaosaamista ja liiketoimintamahdollisuuksia. On kyseenalaista muodostuuko suomalaisesti yhdinvoimaosamisesta koskaan kansainvälistä vientituotetta. Vaikuttaa siltä että rakennamme juhlapuheiden takaisessa todellisuudessa energiahuoltomme yhä enemmän yhden kortin varaan.

Jos elämme kolmenkymmenen vuoden kuluttua kutakuinkin yhtä stabiilissa ja organisoituneessa yhteiskunnassa kuin nyt, ydinvoima ei ole erityinen turvallisuusriski. Tomas Riesin näkemyksen mukaan ekologiset uhat, resurssikonfliktit ja globaali eriarvoisuus tekevät nykyisen stabiilin tilan säilymisen kuitenkin epätodennäköiseksi myös pohjoismaissa. Mikäli ydinvoimaa päätetään käyttää nykyistä enemmän muodostuu yhteiskunnan kestävyydelle ja resilienssille entistä suurempia paineita.

Vaihtokauppaa

Tanska aikoo korvata nykyistä öljyn, maakaasun ja kivihiilen käyttöään bioenergialla. Fossiilisista on tarkoitus päästä lähes kokonaan eroon vuoteen 2050 mennessä. Tanskan omat bioenergiavarannot eivät kuitenkaan riitä tarpeen kattamiseen, niinpä mm. Tanska tulisi ostamaan suuria määriä biomassaa Suomesta. Koska myös Suomessa on ydivoiman rinnalla kunnianhimoisia bionergiatavoitteita meillä tuskin riittää biomassaa vietäväksi Tanskaan. Bioenergian kysynnän kasvu luo kuitekin laajat bioenergiamarkkinat ja tekee tuotannosta kannattavaa. Vielä nykyistä merkittävämmäksi vientituotteeksi nousevat valmiiksi jalostetut biopolttoaineet. Suomi voi myös olla merkittävä Venäjältä tulevan biomassan jatkojalostaja.   (Vuonna 2018 tiedämme jo, että puubiomassojen energiakäytön lisäämisellä ei saada ilmastohyötyjä verrattuna tilanteeseen, jossa metsien hiilinielupotentiaali maksimoidaan.)

Tanska on merkittävä vientimaa Suomalaiselle tuulivoimateollisuudelle. Vastaavuoroisesti Tanskasta voitaisiin tuoda Suomeen osaamista tuulivoiman lisärakentamisen mahdollistavista sosiaalisista innovaatioista ja osallistavista toimintamalleista. Osaamista voitaisiin soveltaa kaikkeen hajautettuun energiantuotantoon ja myös poliittisen päätöksentekoprosessiin. Oleellista on myös turvallisuuskysymysten kykeminen tiiviisti hajautetun energiantuotannon lisäämiseen. Tämä vaihtokauppa voisi tuottaa tarvittavia läpimurtoja joilla hajautetun energiantuotannon kehitys saataisiin valtakunnalliseksi prioriteetiksi. Se taas palvelisi suomalaisen energiateknologian kehittymistä ja kilpailukykyä, ekologisia tavoitteita ja kansallista turvallisuutta.

Vastaava potentiaali kätkeytyy yhteistyöhön energian varastointiin liittyvissä ratkaisuissa. Varastoinnin haaste on keskeinen kaiken uusiutuvan energiantuotannon yleistymisen kannalta. Varastoinnissa tarvitaan ratkaisuja isoista keskitetyistä ja high-tech ratkaisuista kiinteistökohtaisiin yksinkertaisiin lämpövarastoihin. Alan innovaatiot ovat kuitenkin vasta kehittymässä. Suomessa on tähän liittyvää huippuosaamista kaukolämmön ja erityisesti mm. Helsingin alle louhituissa kaukojäähdytysjärjestelmissä ja jätevesien lämmönkeruussa. Lämmön tai viileyden varastointi tavalla tai toisella veteen on potentiaaliltaan huimaa liiketoimintaa kaikkien maailman suurten kaupunkien varautuessa äärimmäisiin sääoloihin uusia poistovesijärjestelmiä rakentamalla. Kytkemällä järjestelmiin Suomalaista osaamista kaukojäähdytyksestä ja lämmityksestä voidaan lyödä monta kärpästä yhdellä iskulla kun tulviin varautumiseen yhdistyy myös mm. varautuminen tappaviin helleaaltoihin.

Lisäksi pieneltä vaikuttava, mutta oleellinen viesti. Hans Soerensen mainitsi että tuulivoimavalmistajilla ei ole käytettävissä laitteita joilla mitata pieniä öljynpaineen muutoksia. Tämä on keskeinen syy siihen, että tuulivoimaloilla täytyy säännöllisesti käydä, muu tarkkailu ja säätö hoituu pitkälti etänä. Off-shore puistoissa kyse on jo todella merkittävästä kuluerästä, joka heikentää kannattavuutta. Tässäpä olisi mittalaitteiden kehittämiseen erikoistuneelle Suomelle ja esim. Kajaanin Measurepolikselle tuotteen kehittämisen paikka.

Uuden turvallisuuden kannalta oleellista on eri organisaatioiden yhteistoiminta tilannekuvan hahmottamiseksi ja laajapohjaisen skenaariotyöskentelyn jatkamiseksi myös foorumin päätyttyä. Pentagonin Minerva -initiative voi toimia yhtenä esimerkkinä vastaavasta monialaisesta globaaleihin realiteetteihin pohjaavasta projektista.

Linkkilista:

Riesin Presentaatio:

http://www.rusi.org/downloads/assets/Dr_Tomas_Ries.pdf

Tarina Don Quijotesta ja tuulimyllyistä

http://www.tunturisusi.com/donquijote/tuulimyllyt.htm

Forbesin juttu Köpiksen varautumisesta ilmastonmuutokseen

http://www.forbes.com/sites/justingerdes/2012/10/31/what-copenhagen-can-teach-cities-about-adapting-to-climate-change/

Social Innovation Europe, sosiaaliset innovaatiot Tanskassa

https://webgate.ec.europa.eu/socialinnovationeurope/social-innovation-denmark

Britannian hallituksen johtava tieteellinen neuvonantaja kehottaa luopumaan ilmastokinastelusta

http://www.uusisuomi.fi/tiede-ja-ymparisto/62894-asiantuntija-neuvoo-epailijoita-luovuttamaan-ilmastonmuutos-valtava-uhka

Soininvaara esittelee Suomi Öljyn jälkeen kirjan

http://www.soininvaara.fi/2013/08/08/suomi-oljyn-jalkeen/

Reutersin juttu talouskasvun ja energiankulutuksen irtikytkemisen vaikeudesta:

http://www.reuters.com/article/2009/11/02/uk-carbon-growth-jackson-qanda-idUSTRE5A11QE20091102

Tanskan Ecocouncil, päästöjen vähenemisen taustoja:

http://www.ecocouncil.dk/en/udgivelser/artikler/ovrige-emner/baeredygtig-udvikling/1661-instruments-for-resource-efficiency-denmark

Nordenin Pohjosmaisen energiaselvistyksen tanskan infosivu:

http://www.nordicenergy.org/thenordicway/country/denmark/

Conflict And Security blogin juttu Ilmastonmuutoksen turvallistamisesta:

http://conflictandsecurity.com/blog/the-international-securitization-of-climate-change-success-or-hot-air/

Rauhan ja turvallisuuden tutkimuksen professori Michael Klare tulevaisuuden suuntaviivojen uhkaavuudesta:

http://www.tomdispatch.com/post/175690/tomgram:_michael_klare,_the_coming_global_explosion/#more

Wall Street Journal, korkea energian hinta tukee innovaatioita:

http://online.wsj.com/news/articles/SB121546727641233787

Pohjoismaisen energiaselvityksen Suomen infosivu

http://www.nordicenergy.org/thenordicway/country/finland/

Turvallisuuspoliittinen selonteko:

http://www.defmin.fi/julkaisut_ja_asiakirjat/suomen_turvallisuus-_ja_puolustuspoliittiset_selonteot/selonteko_2012

Riesin presentaatio uudestaan

http://www.rusi.org/downloads/assets/Dr_Tomas_Ries.pdf

URD -Instituutin (Urgence, Rehabilitation, developpement) Artikkeli ympäristötekijöistä konfliktien taustalla

http://www.urd.org/Crises-conflicts-over-resources

Der Spiegelin juttu Saksan armeijan think-tankin Peak Oil selvityksestä

http://www.spiegel.de/international/germany/peak-oil-and-the-german-government-military-study-warns-of-a-potentially-drastic-oil-crisis-a-715138.html

Ny-Times uutisoi National Research Councilin ja CIA:n raportista joka korostaa ilmastonmuutoksen aiheuttamaa uhkaa yhdysvaltojen armeijalle.

http://www.nytimes.com/2012/11/10/science/earth/climate-change-report-outlines-perils-for-us-military.html?_r=0

Satu Hassi kirjoittaa öljyriippuvuuden ja talouskriisin yhteydestä

http://www.satuhassi.net/2012/oljyriippuvuus-osa-talousongelmia/

Eurooppalaisen fuusioenergiatutkimuksen tiekartta

http://www.efda.org/2013/01/fuusiosahkoa-verkkoon/

Analyysia Venajän bioenergiapotentiaalista

http://synberg.wordpress.com/bioenergia-ja-venaja-2/

ABB:n juttu Tuulivoimateknologian viennistä Tanskaan

http://www.abb.fi/cawp/seitp202/920d6bf5de1195cdc1257a9900405280.aspx

Ekskursion vierailukohteen kotisivut

http://www.klimakvarter.dk/

Mark Tulay, Program Manager for the Global Initiative for Sustainability Ratings (GISR), eri instituutioiden yhteistyön tärkeydestä

http://www.triplepundit.com/2013/01/life-edge-sustainability-cliff-rebuilding-bonds-between-companies-investors-society/

U.S Airforce yliopiston Minerva-ohjelman johtaja Chad Briggs Ympäristö- ja energiakysymysten riskipotentiaalista. http://www.newsecuritybeat.org/2013/01/planning-complex-risks-environmental-change-energy-security-minerva-initiative/#.UqeFU2RdWRl

Pentagonin monialainen ja monitieteinen Minerva -initiative

http://minerva.dtic.mil/

Keynes, taide ja talouden ihmiskuva

Esitelmä Keynesin toinen tuleminen –seminaarissa, Jyväskylän yliopistossa. 5.4.2013

 Johdanto

Talousteoreetikkona tunnettu John Maynard Keynes oli myös yksi 1900-luvun taidekentän merkittävimpiä uudistajia. Yllä oleva kuva voi toimia johdatuksena talouden ja taiteen ihmiskuvien yhteen kietoutumiselle Keynesin ajattelussa. Kuvassa toisiaan katsovat Maynard Keynes (oik.) ja taidemaalari Duncan Grant. Kuva kertoo paitsi henkilökohtaisesta kiintymyksestä, myös Keynesin tiiviistä suhteesta aikansa avantgardetaiteeseen. Keynes oli Britannian 1900-luvun alun merkittävimmäksi avantgardeilmiöksi mainitun Bloomsbury Groupin kantavia voimia. Bloomsbury Groupin kautta Keynes tutustui tuoreeltaan mm. Sigmund Freudin ajatteluun. Keynes pyrki löytämään talousteorian joka sopisi mahdollisimman hyvin hänen omaksumaansa käsitykseen ihmisen ja kulttuurin kompleksisuudesta. Keynesiläisyyttä edeltänyt ja sitä seurannut uusklassinen teoria taas pohjaa ihmisyyden äärimmäiseen yksinkertaistukseen. Taide ei mahdu uusklassisen yksinkertaistuksen sisälle ja muodostuu jopa tahtomattaan uusklassisen teorian perusteita jäytäväksi kritiikiksi. 

Ei välttämättä olekaan sattumaa että juuri taidekenttä on kaikkialla maailmassa joutunut uusliberalistisen hallinnon epäsuosioon. Taloudellisen tehokkuusvaatimuksen ja tulospaineen taustalla on erotettavissa ristiriita neoklassisen talousteorian ja taiteen tradition vaalimien ihmiskäsitysten välillä.

Keynesiläisyydessä on tulkintani mukaan pohjimmiltaan kyse talousteoriasta joka pyrkii aktiiviseen ja tasavertaiseen yhteyteen muiden inhimillisen tiedon ja toiminnan kenttien kanssa. Tämä yhteys oli ennen Keynesiä ja on jälleen omana aikanamme radikaalilla tavalla katkennut. Yhteyden puute voi johtaa yhteiskuntien toimintakyvyn heikkenemiseen. Kehitys näyttää johtavan vääjäämättömästi kohti murrosta ja valittavana on vain se, jatketaanko uusklassista projektia kaoottiseen romahdukseen asti, vai pyritäänkö järjestelmää muuttamaan ajoissa järkiperäisesti katastrofin välttämiseksi.

Uusklassisen teorian mukaista tehokkuusajattelua, taloudellista kilpailumentaliteettia ja ansaintalogiikkaa juurrutetaan tällä hetkellä aggressiivisesti taiteen kentän instituutioihin ja yksittäisten taiteilijoiden toimintaan. Muutosvaatimukset on hämmästyttävän usein taiteen kentälläkin otettu pakkona johon on sopeuduttava. Olisi kuitenkin tärkeää ymmärtää nykyisen taloudellisen hegemonian vaatimusten taustalla erottuva ihmiskäsitys ja sen ero taiteen vaalimaan ihmisyyteen/ ihmisyyksiin. Nykyinen taloudellinen ohjaus ei niinkään perustu todelliseen pakkoon kuin ideologiseen taistoon eri ihmiskäsitysten välillä.

Onko taiteen mahdollista elää uusliberalistisessa järjestelmässä, vai tarvitaanko taiteen hengissä pitämiseksi paradigman muutos myös talousteoreettisessa hegemoniassa? Entä miten taide voi tukea pyrkimyksiä siirtyä uusklassisesta paradigmasta kohti uutta ja edelleen kehittyvää keynesiläisyyttä?

Rationaliteetin hirmuvalta

Taloudelliselle toiminnalle ulkoapäin asetettavien rajoitusten poistamisen kautta saavutettaisiin vain osa uusliberalismin tavoitteista. Paljon oleellisempaa olisi saada aikaan ihminen joka toimii talousteorian kuvaamalla tavalla, rationaalisesti. Ihmisiin eivät tällöin vaikuttaisi tunteet, kulttuuriset prinsiipit, ideologiat, uskonto tai ihmissuhteet. Alitajuisia tai irrationaalisia prosesseja ei olisi. Ei myöskään väsymyksestä, nälästä, päihteistä, sairauksista tai puutteellisesta informaatiosta johtuvia häiriötä. Ihmiskunta toimisi yksilö- ja joukkotasolla täysin tietoisena päätöstensä seurauksista ja valitsisi aina optimaalisen, kunkin yksilön tarpeet parhaalla mahdollisella tavalla tyydyttävän vaihtoehdon. Kyse on hyvin pitkälle viedystä utopiasta ja paluusta muilla tieteen aloilla jo kauan sitten hylättyyn mekanistiseen maailmankuvaan.

Uusklassinen talousteoria hyödyntää vahvasti peliteoriaa, joka puolestaan kuvaa pelkistetysti oman etunsa maksimointiin sosiaalisessa tilanteessa pyrkivän yksilön tai ryhmän käyttäytymistä. Muun muassa uskonnollisen ja kulttuurisen sitoutuneisuuden vaikutusta ratkaisuihin ei voida mallintaa. Taiteen ja kulttuurintutkimuksen kannalta peliteoria on itsessään kulttuurinen teksti. Tekstin muodostuminen todellisuutta ohjaavaksi hegemoniaksi tuottaa tekstin mukaisia näkemyksiä. Halu soveltaa peliteoriaa ihmisyyden perustoimintojen tulkintaan johtaa peliteoriaa tukevan käyttäytymisen vahvistumiseen ja vahvistamiseen. Näin teoria rakentaa tuekseen uuden ihmistyypin, jonka käyttäytymiseen eivät vaikuta ne tekijät joita teoria ei pysty tulkitsemaan.

Valtavirtataloustieteen olettamus ihmisen rationaalisuudesta on kyseenalaistettu lukemattomien teorioiden ja empiiristen tutkimusten kautta jo vuosikymmenien ajan. Näistä ehkä vakuuttavimpina poliittisen taloustieteen näkemykset ja aivotaloustieteen löydökset jotka kertovat epärationaalisten tekijöiden, esimerkiksi tunteiden ja ideologioiden vaikuttavan rationaalista ajattelua voimakkaammin kulutus- ja investointipäätöksiä tehtäessä. Tutkimustulosten valossa ei ole yllättävää että vapaasti toimiva markkinatalous johtaa helposti hallitsemattomiin kriiseihin, konflikteihin ja esimerkiksi laajaan ympäristökatastrofiin joka ei lopulta ole kenenkään talouspeliin osallistuvan hyödyksi. Kasaantuva kriittinen evidenssi ei kuitenkaan ole lopulta vaikuttanut uusklassiseen valtavirtataloustieteeseen eikä varsinkaan siihen pohjaavaan uusliberalistiseen hegemoniaan.

Ei välttämättä ole sattumaa, että uudistustarpeita on nähty nimenomaan yliopistoissa tehtävän kriittisen tutkimuksen, kriittisen taiteen ja kriittisen puolueettoman median suunnalla. Miksi juuri nämä alat nähdään epätehokkaina ja tarpeettomina? Tiedossa on että tehokkuuden maksimoinnin nimissä toteutetut uudistukset johtavat hyvin usein kasvavaan byrokratiaan ja perinpohjaiseen epätehokkuuteen. Mahdollisesti vihan kohteeksi ovat joutuneet aivan loogisesti juuri ne elämän osa-alueet joilla selvimmin ja perustelluista syistä epäillään uusklassisen teorian perimmäistä tukijalkaa eli ihmisen toiminnan rationaalisuutta.

 Mielekkyys ei edellytä rationaliteettia

Yleisin valtavirtataloustieteen vastaus esitettyyn kritiikkiin on että epärationaalisen toimijan hyväksyminen johtaisi koko taloustieteen mielekkyyden romahtamiseen (mm. Vesa Kanniainen). Kulttuurisella, humanistisella ja myös vaikkapa sosiologisella tutkimuksella on kuitenkin pitkät perinteet tutkimuksesta jossa ihmisyyttä ei tarvitse typistää uusklassiseen mallinnukseen sopivaksi.

Mikäli talouden rationaalisen toimijan oletus ja sitä koskeva kritiikki otettaisiin vakavasti, voitaisiin esimerkiksi kasvottomat markkinat demystifioida moninaisten vaikutteiden vallassa toimivien yksilöiden ja joukkojen toiminnaksi, johon voidaan myös vaikuttaa ja jota voidaan ohjata haluttuun suuntaan. Uusliberalismin haluttomuus käsitellä rationaliteettiin liittyvää ongelmaa näyttäytyy kulttuurisesta näkökulmasta konservatiivisena kaksinaismoralismina, joka pyrkii piilottamaan oman sisäisen perustelunsa tabujärjestelmään jota ei saa kriittisesti tulkita. Jos ajatellaan että ihmisyyteen sisältyy tietty määrä epärationaalista ajattelua ja toimintaa, aiheuttaa epärationaalisen puolen kieltäminen todennäköisesti pikemminkin epärationaalisuuden kasvua kuin vähenemistä. Näin voidaan ymmärtää paremmin sitä kuinka rationaliteettia ydintotuutenaan pitävä ajattelutapa muodostuu irrationaaliseksi.

Taiteella, kulttuuriteorioilla ja vaikkapa psykoanalyysilla olisi nykymuodoissaan paljon annettavaa taloudellisen toiminnan perusyksikön, ihmisen toiminnan, nykyistä syvällisemmäksi ymmärtämiseksi. Taide voi auttaa muun ihmiselämän osaksi sijoittuvan talouden ihmisyyttä koskevien teoretisointien luomisessa, mutta sen ei ole mielekästä osallistua prosessiin jossa talous nähdään ihmisyyttä itseään merkittävämmäksi arvoksi.

 Taiteen ja talouden erillisyys

Uusklassinen talousteoria syntyi 1800-luvun lopulla ja sille rinnakkaisia kuvataideilmiöitä olivat kansainvälisesti muun muassa naturalismi ja symbolismi sekä Suomessa taiteen kultakauden kansallisromantikot, karelianistit ja realistit. Modernismi syntyi paitsi turhaumasta taiteen pysähtyneisyyttä kohtaan, myös rinnakkaisilmiönä uusklassisen talousajattelun lopettaneille vallankumouksille ja maailmansotien jälkeiselle keynesiläisyydelle. Moderni avantgardistinen taide jakoi usein keynesiläisyydenkin taustalla olleet näkemykset todellisuuden dynaamisesta kehittymisestä, jatkuvasta muutoksesta ja ihmisen roolista muutoksen progressiivisena tuottajana.

Nykyinen uusklassinen teoria vastaavasti on suorastaan vihamielinen taiteen traditioon viimeisen sadan vuoden aikana vahvimmin vaikuttaneita tieteellisiä ja kulttuurisia näkökulmia kohtaan. Uusklassisen talousteorian muodostuttua uudelleen yhteiskuntaa määrittäväksi voimaksi, ollaan myös taiteen autonomiaa ja sitä ylläpitävää kriittistä ja avantgardistista prosessia rajusti kyseenalaistettu. Uusliberalistisen yhteiskunnan virallinen kulttuuri-ihanne muodostuu kultakauden maalausten konservatiivisen tulkinnan varaan. Taiteen tehtävänä on jälleen eskapististen, nationalististen ja illusoristen tilaustuotteiden valmistaminen. Erotuksena 1800-luvun lopun tilanteeseen on se että tilaaja on hylännyt laadulliset kriteerit siten että taide on vaarassa latistua uusliberalistista todellisuuskuvaa tukevaksi viihteeksi.

Kun taidekenttää ohjataan toteuttamaan uusklassisen teorian ihanteita heikennetään strategisesti juuri sen kykyä taloudellisen hegemonian kriittiseen analyysiin. Kriittisen näkökulman puute taas johtaa itseään toteuttavien profetioiden ja kehäpäätelmien sarjaan, jotka lopulta raunioittavat yhteiskuntien toimintakyvyn ja etenkin järjestelmässä elävien ihmisten uskon hegemonian legitimiteettiin. 

 Taidekentän keynesiläisyys

Nähtyään taiteilijoiden vaikeudet saada uusklassisen teorian ohjaamasta järjestelmästä rahoitusta oleelliseksi katsomalleen yhteiskuntia koossapitävälle työlle Keynes päätti kehittää taiteelle markkinoista riippumattomia tukijärjestelmiä. Taidemarkkinoiden ongelmista käytiin runsaasti keskusteluja myös Bloomsbury groupissa. Taidemarkkinat avasivat näkökulman kuluttamisen ja investointitoiminnan perimmäiseen kompleksisuuteen. Perehtyminen taiteen tekemisen, myymisen ja ostamisen monimutkaiseen dynamiikkaan vahvisti Keynesin ajatusta siitä, että vapaat markkinat eivät kykene ylläpitämään ja kehittämään kaikkia yhteiskunnan ja ihmisyyden kannalta oleellisia prosesseja. Keynes perusti useita tukiyhdistyksiä eri kulttuurilaitoksille ja lopulta British Art Councilin, jota voi pitää myös suomalaisen taiteen tukijärjestelmän esikuvana.

Taidekenttää sellaisena kuin se nykyisin Suomessa on, ei voisi olla olemassa ilman Keynesin institutionaalista työtä taiteen tukijärjestelmien luomiseksi. Taiteen yhteys Keynesiin ei kuitenkaan rajoitu pelkästään institutionaaliseen kehykseen, vaan kyse on syvemmästä ihmiskäsityksien samankaltaisuudesta. 1900-luvun taide niin teatterin, kuvataiteen, elokuvan, arkkitehtuurin kuin kirjallisuudenkin alueilla on vahvasti kiinnittynyt samoihin kulttuurisiin ja ihmisyyttä koskeviin näkökulmiin kuin mihin Keynes perusti oman talousteoriansa. Vaikka taiteessa esiintyy valtava määrä erilaisia ja keskenään ristiriitaisiakin käsityksiä ihmisyydestä, esitetään ihminen taiteessa erittäin harvoin puhtaasti rationaalisena ratkaisijana tai peliteorian mukaisena omaa etuaan onnistuneesti maksimoivana agenttina. Pikemminkin taide useimmiten paljastaa taloudelliseen hyödyntavoitteluun, kilpailuun, tehokkuuteen ja rationaliteettiin perustuvan maailmankuvan onttouden ja pohjimmaisen päämäärättömyyden. Tätä taiteen yleistä näkökulmaa ei voi tulkita yksinomaan moraaliseksi tai eettiseksi, vaan ihmisyydestä saatujen havaintojen esiintuomiseksi. Taide ei useinkaan edellytä epärationaalista ihmistä, vaan toteaa epärationaalisuuden tarkkaillessaan ihmisiä ja yhteiskunnan toimintaa.

Taiteilijakoulutuksen, samoin kuin humanististen alojen teoreettinen ja käytännöllinen traditio rakentuu edelleen suurelta osin 1900-luvun alun avantgardeliikkeiden käynnistämään kehitykseen. Taiteen ja uusklassisen talouden traditioita rinnastaessa voidaankin niiden todeta pohjaavan hyvin kaukana toisistaan oleviin ihmiskuviin ja ne ovat myös kehittyneen pitkälti toisistaan erillisinä. Taiteen puolella on ollut usein perustellut syyt haluttomuuteen uskoa uusklassisen talousteorian ihmiskäsitykseen, talouden puolella kyse on pikemminkin välinpitämättömyydestä taiteen ihmiskuvaa kohtaan.  Tämä välinpitämättömyys on puolestaan oireellista, sillä se vahvistaa käsitystä siitä, että uusklassinen teoria ei ole kiinnostunut siitä mitä ihmisyys on ja millaisia muotoja inhimillinen ajattelu on saanut. Uusklassinen teoria on kiinnostunut vain siitä osasta ihmisyyttä, jota käytettävissä oleva teoria-apparaatti pystyy kalkyloimaan.

Voi olla että Keynes palaa liian myöhään. Useita vuosikymmeniä kestäneen laajan manipulaation tuloksena ihmisyyden käytännöt ovat todella jo voineet muuttua talousteoreettisen mallin mukaisiksi. Hirviön palauttaminen häkkiinsä vaatii monialaista yhteistyötä ja etenkin laajapohjaista keskustelua siitä mitä ihmisinä ja ihmiskuntana lopulta tavoittelemme.

Viitteitä:

Wicke, Jennifer. 1994. "Mrs. Dalloway" Goes to Market: Woolf, Keynes, and Modern Markets.

Novel - A Forum on Fiction, 28(1).

Keynes, John Maynard. 1951. Työllisyys, korko ja raha: yleinen teoria, suomentaneet Ahti Karjalainen ja Pentti Kivinen. [The general theory of employment interest and money] Porvoo : WSOY.

Towse, Ruth. 2010. A textbook of cultural economics. Cambridge : Cambridge University Press

Maxwell, Richard. 2001. (Ed.) Culture works : the political economy of culture. Minneapolis: University of Minnesota Press, cop.

Neil de Marchi and Craufurd D.W. Goodwin. 1999. (Ed.) Economic engagements with art.  History of political economy, vol. 31. Durham (N.C.) Duke University Press.

Pihlanto Pekka. 2002.  Rationaalisen toimijan myytti, Niin & Näin, 2.

Vesa Kanniainen, Tieteessä tapahtuu 8/2008

Taiteilijat syrjäytetty taiteen kentältä.

Tässä jo viime toukokuussa kirjoitettu teksti, jolle olen turhaan etsinyt julkaisijaa. Lähetin sen Hesariin (herätti kiinnostusta, mutta ei voitu julkaista), Voimaan (ei vastausta) ja Suomen Kuvalehteen (ei vastausta). Jos jollakulla tulee mieleen joku paikka mihin voisi tuikata, laittakaas mailia.

Muutenkin, kaikki kommentit pyydän mailiini antti.majava@mustarinda.fi



Taiteilijat syrjäytetty taiteen kentältä. 

Suomalaisen taiteen kentän keskeisimmät organisaatiot tulevat lähivuosina läpikäymään suurimmat muutokset sitten perustamisensa. Kuvataideakatemia, Teatterikorkeakoulu ja Sibeliusakatemia yhdistetään yhdeksi taideyliopistoksi. Taiteen keskustoimikunta ja alueelliset taidetoimikunnat uudistetaan perusteellisesti. Melkein toteutunut Guggenheim johti taidemuseoiden tehtäviä uudelleen arvioivaan Checkpoint -Helsinki hankkeeseen.

Suurille uudistuksille on todellinen tarve. Etenkin suomalaisen kuvataidekentän rakenteet ovat muotoutuneet täysin absurdeiksi. Nyt onkin syytä pitää huolta siitä, että muutokset korjaavat tilannetta sen sijaan että pahentaisivat sitä entisestään.

Valtion kulttuuribudjetista on perinteisesti voitu tuhlata suhteettomia rahasummia instituutioiden ja byrokratian tarpeisiin. Nykyään myös taiteen managerointiin, markkinointiin, brändäämiseen ja yritystukiin voidaan ujostelematta sijoittaa miljoonia vailla tulospaineita. Tähän jatkumoon sijoittui myös Guggenheim hanke.

Onkin toivottavaa että Checkpoint Helsinki rakennetaan siten että sillä on todelliset mahdollisuudet kehittyä tyhjän brändin sijasta kansainväliseksi ja korkeatasoiseksi taiteellisia sisältöjä tuottavaksi instituutioksi. Vain antamalla ohjakset byrokraattien sijasta taiteilijoille itselleen voidaan odottaa suomalaisen klassisen musiikin tai vaikkapa tanssin kaltaisia menestystarinoita.

Kuvataiteen kentän ja sen instituutioiden taiteellinen johto on kuitenkin tällä hetkellä lähes poikkeuksetta teoreetikoiden, lähinnä taidehistorioitsijoiden käsissä. Tilanne on vastaava kuin jos kaikkien maamme orkestereiden, teattereiden, tanssiryhmien ja oopperan taiteellisesta johdosta, toiminnan tavoitteista ja ohjelmistoista vastaisivat taiteilijoiden sijasta teatteri- ja musiikkitieteilijät. Olisi itsestään selvää, että tilanne johtaisi hallinnon ja teorian ylikorostumiseen sekä yleisökatoon.

Taiteilijoita on luottamustehtävissä esimerkiksi taidetoimikunnissa ja rahastoissa, mutta näyttelytoimintaan eli siihen, miten ja millaista kuvataidetta yleisölle esitetään, taiteilijat eivät tärkeimmissä instituutioissa pääse vaikuttamaan. Taidehistorian, museologian ja hallinnon osaamista ehdottomasti tarvitaan. Sen rinnalla on kuitenkin annettava arvoa myös taiteelliselle ajattelulle. Sillä saavutetaan myös yleisön mielenkiinto.

Visuaalisten alojen taiteilijakoulutus antaa erinomaiset valmiudet toimia paitsi taiteilijana myös taiteen asiantuntijana. Useimmilla valmistuneilla on opintoja taiteen lisäksi myös muilta aloilta ja vahva kansainvälisen taidetoiminnan työkokemus. Tämän asiantuntemuksen hyödyntämättä jättäminen on valtavaa tuhlausta. Jos syynä on taiteilijoiden kokemattomuus hallinnollisessa työssä, pitäisi ratkaisuna olla työhön ohjaaminen, kannustaminen ja hallinnollisen rakenteen kehittäminen. Jos taiteen ja hallinnon kielet ovat muodostuneet toisilleen vieraaksi, olisi molempien pyrittävä kohti yhteistä ymmärrystä. Nykyinen tilanne on kaikessa kafkamaisuudessaan kuitenkin se, että hallinnon itsensä tarpeet priorisoidaan tärkeämmäksi kuin taiteen jota hallinnon on tarkoitus palvella. Taiteilijan on puhuttava hallinnon kieltä ja palveltava sen taiteelle vieraita tarkoitusperiä.

Sen lisäksi että taidelaitokset eivät palkkaa taiteilijoita, ne eivät yleensä myöskään maksa korvauksia kuvataiteilijan tekemien teosten esittämisestä. Jopa teoskuljetukset näyttelyihin jäävät usein taiteilijan itsensä kustannettavaksi. Valtion toimintabudjetilla katettava hallinnon keskimääräinen palkkataso on samaan aikaan lähes kaksinkertainen kuin taiteilijan suurinkaan mahdollinen apurahoista muodostuva ansio. Vielä synkemmäksi tilanteen tekee se, että jopa taiteilijoiden edunvalvontajärjestöt toimivat samoin. Taiteilijaseurojen- tai yhdistysten näyttelyihin osallistuvilta taiteilijoilta peritään maksuja, sen sijaan että työstä maksettaisiin korvausta.

Taiteilijat ja muut taiteen asiantuntijat ovat kauhistelleet tehokkuusvaatimusten ulottamista taiteelliseen toimintaan. Tässä ei kuitenkaan ole mitään uutta, sillä taiteilijoiden on täytynyt aina toimia äärimmäisen tehokkaasti, usein tyystin vailla taloudellisia resursseja. Todellinen kauhun aihe on se että nämä tehokkuusvaatimukset eivät taaskaan koske taidekentän hallintoa.

Entäpä jos terveydenhuollonkin budjetista käytettäisiin 80% hoitotyön sijasta pelkkään hallintoon, vuokrakuluihin, markkinointiin, viestintään, yritysyhteistyön koordinointiin yms? Entäpä jos lääkärit ja hoitajat työskentelisivät sairaaloissa palkatta, samoin kuten taiteilijat taidemuseoissa?

Hallinnon osuus koko koulutussektorin kuluista on kasvanut kiihtyvään tahtiin 1990-luvun alusta lähtien ja nykyisellä kasvuvauhdilla yliopistojen hallinnossa työskentelee vuonna 2040 enemmän väkeä kuin opetuksen ja tutkimuksen parissa. Taideyliopistoissa ollaan jo nyt hyvin lähellä tätä tilannetta. Sen lisäksi hallinnollisen työn osuus opetus ja tutkimustoiminnan henkilöstön työssä on jatkuvasti kasvanut vieden resursseja yliopistojen ydintoiminnoilta. Hyvää hallintoa olisi kuitenkin nimenomaan hallintoon kuluvien voimavarojen minimointi.

Syitä hallinnon paisumiseen ovat rahoitusjärjestelmien ja laadunseurannan monimutkaistuminen ja halu varmistaa demokraattisten periaatteiden toteutuminen rahan jaossa. Tämä taas voi pohjata vain epäilyyn siitä että varoja ei taiteen instituutioissa käytettäisi järkevästi ja niissä tehtävän työn laatu olisi heikko. Mammuttimainen hallinto ja byrokratia tuskin parantavat laatua tai tehostavat resurssien käyttöä. Taideinstituutioiden laadunvarmistusta taas tekevät usein henkilöt joilla on lähinnä vain talouden ja hallinnon alan asiantuntemusta. Ilman syvällistä käsitystä siitä, mitä on taide, ei voida arvioida instituutioiden työn laatua, demokraattisuutta ja etenekään kykyä tuottaa kansainvälisesti merkittäviä taideilmiöitä ja sisältöjä.

Todellisen evaluaation ja laadunseurannan paikka olisi suomalaisen kilpailuyhteiskunnan johdon tasolla. Visionäärisiin taloudellisiin abstraktioihin pohjaavilla kehittämisideoilla ei useinkaan saavuteta toiminnan tehostumista. Erityisesti kulttuurisesti korkeatasoisia sisältöjä ei tunnisteta eikä niiden tuottamiselle löydy tukea. Taloudellinen ohjaus johtaa yhä pahenevaan epätaloudellisuuteen ja ydinosaamisen merkityksen heikkenemiseen. Edellytykset kansainväliseen menestykseen taidealoilla vähenevät. Hallinto pyrkii itsensä kasvattamiseen kasvuyhteiskunnan logiikkaa seuraten. Talous kasvattaa taloutta, hallinto kasvattaa hallintoa, kaiken muun kustannuksella. Loputtomana sarjana jatkuvien organisaatiomuutosten alkuperäisiä tavoitteita ei muista kukaan, muutos itsessään on jo päämäärä. Tähän järjettömyyteen olisi taiteen ja sen instituutioiden vastattava, ei sopeuduttava.  

Suomalais-Saksalaisen kulttuuridialogi -tapahtuman teemana toukokuussa Berliinissä oli Taideyliopiston perustaminen. Mallia uudelle monitaiteiselle yliopistolle haettiin arvovaltaisen Berliinin taideakatemian toiminnasta. Tapahtuman aikana kävi ilmi, että nykyisten suomalaisten taideyliopistojen hallinnossa työskentelee 2.5 kertaa enemmän väkeä kuin Berliinin taideakatemiassa. Jos uusi taideyliopisto tulisi toimeen vastaavalla byrokratialla kuin Berliinin taideyliopisto, voitaisiin säästää vuodessa noin 10 000 000 euroa. Tämä on 1.5 kertaa enemmän kuin koko Kuvataideakatemian tai kymmenen kertaa enemmän kuin Kiasman vuosibudjetti. Sijoittamalla säästyvät varat hallinnon kasvattamisen ja kaikenkarvaisen luovan pöhinän sijasta taiteeseen ja taidekoulutukseen saataisiin aidosti ihmeitä aikaan.

Antti Majava

Kuvataiteen maisteri

Kuvataideakatemian alumni

Mustarinda-seuran perustajajäsen

Tässä alunperin Mustekala.info verkkojulkaisussa julkaistun tekstin päivitetty versio.

Polterzeitgeist – räyhähenkiaika. Mietteitä kulttuurimme yliluonnollisuudesta 

Pahoittelen aluksi lukijalle tekstini synkkää tunnelmaa. Ympäristöjärjestöt ja ympäristökasvattajat toivoisivat taiteilijalta tulevaisuususkoa pönkittäviä positiivisia eleitä. Ihmisten enemmistö on kuulemma jo lamautunut ja masentunut jatkuvista ahdistavista ympäristöuutisista. 

Tilanne ei kuitenkaan voi koskaan olla niin huono, että siltä kannattaisi sulkea silmät. Kriittisyys ei ole kyynisyyttä, vaan toiveikkuutta. Kriittisyyden puute vastaavasti tekee meistä paitsi tyhmiä, myös masentuneita.

Oli synkkä ja myrkkyinen yö

Elettiin syksyä 2007. Olin juuri saanut valmiiksi teokseni Brysseliin Marttyyrien aukiolle. Isäni oli tullut mukaan näyttelyn avajaisiin ja lähdimme junalla paluumatkalle kohti Helsinkiä. 

Matkustimme Kölnin, Hampurin ja Kööpenhaminan kautta Tukholmaan, jossa vaihdoimme laivaan. Uni oli jäänyt vähiin ja olin rasittunut teoksen tekemisestä ja suunniteluun kuluneista kuukausista. Halusin kiskaista ajatukseni toisaalle, valitsin matkalukemiseksi suomalaisen arkkitehdin ja toimittajan, Pasi Toiviaisen kirjan Ilmastonmuutos. Nyt. –Muistiinpanoja maailmanlopusta (1). Teos vei todella muualle. Toiviainen maalasi eteen katastrofielokuvien maiseman, joka valitettavasti perustui mielikuvituksen sijasta kylmiin faktoihin, itse asiassa parhaaseen saatavilla olevaan ilmastotieteelliseen tutkimukseen. Kirjan myötä tutuksi tulivat niin ihmiskunnan saasteet kuin Siperian sulavasta ikiroudasta ja valtamerien valtavista metaaniklatraatti-varastoista ihmisen toiminnan takia vapautuvat metaanipilvet. Vakuutuin siitä, että ympäristökriisi on aikakauttamme määrittelevä kysymys, jota en taiteilijanakaan voi paeta.

Toiviainen ravasi maailman tärkeimmissä ilmastotieteen tutkimusyksiköissä, tutkijan huoneesta toiseen, hankkiakseen tietoa paitsi itselleen ja lukijoille myös jakaakseen sitä tapaamilleen tutkijoille. 

Ilmastonmuutostutkimusta samoin kuin muutakin akateemista maailmaa kuvaa edelleenkin se, että viereisissä huoneissa omaan tutkimukseensa uppoutuneet tieteilijät eivät välttämättä tiedä mitään toistensa tutkimuksista, tuloksista tai edes kysymyksenasetteluista. Niinpä edes ilmastonmuutoksen tutkijat eivät aina osanneet olla huolissaan saamistaan tuloksista. Kammottavaksi kuva muodostui eri tutkimusten ja mallinnusten tulosten yhdistyessä. 

Tässä tilanteessa toimittajan, tai oikeastaan kenen tahansa tiedon hankkimisesta kiinnostuneen kansalaisen asema muodostui yhtäkkiä valtavan tärkeäksi. Akateemiset yhteisöt eivät olleet tottuneet nivomaan tuottamaansa tietoa yhteen tai reagoimaan ja tuottamaan ratkaisuja akuutteihin ongelmiin. Kokonaan tuntui puuttuvan kyky visioida ilmastomallien ennustaman kehityksen vaikutuksia yhteiskuntaan ja kulttuuriin.

Toiviaisen lisäksi Suomesta ja maailmalta ponnahti esiin liuta loistavia muita ympäristökirjailijoita ja blogikirjoittajia (2) jotka rakensivat kuvaa kokonaisuudesta paremmin kuin yksikään akateeminen yksikkö. Osallistuin tähän kirjoitteluun itsekin Suomen suurimmassa sanomalehdessä Helsingin Sanomissa sekä Suomen Kuvalehdessä ja blogissani (3)julkaistuilla teksteillä. Oli hämmentävää huomata että rautaiset energiapolitiikan asiantuntijat, pitkän linjan poliitikot ja muut yhteiskunnan merkkihenkilöt saattoivat pohjata näkökulmansa täysin paikkaansa pitämättömiin luuloihin. Hakukoneilla löytyi usein alle puolessa tunnissa arvovaltaisia tutkimuksia ja artikkeleita, joiden tiedoilla taiteilijankin oli mahdollista kumota tekniikan tohtoreiden argumentit.

Ihmisen roolia ilmastonmuutoksen aiheuttajana epäiltiin laajasti vahvasta näytöstä huolimatta. Sattumoisin epäilijät usein miten kiistivät myös kaikkien muiden ympäristöongelmien olemassaolon ja puolustivat raivokkaasti talouskasvua ja kansalaisen oikeutta säätelemättömään kuluttamiseen. Tuntuikin selvältä että luonnontieteellisen debatin sijasta käytiin keskustelua yhteiskunnasta ja kansalaisoikeuksista. Massiivisesta viherpesusta huolimatta oli selvää että uusliberaali yhteiskuntamalli perustuu vahvasti ympäristöä koskevien tosiasioiden kieltoon. Oikeus rikastua ja kuluttaa oli perustavanlaatuisempi arvo kuin ympäristökriisin torjunta ja vakaan yhteiskunnan säilyttäminen. 

Jo vuonna 2007 tiedettiin että länsimaisen elämäntavan aiheuttama ilmaston lämpeneminen pilaa satojen miljoonien ihmisten elinolosuhteet. Tai oikeammin, viimeistään 2007 oli selvää että jo vuosikymmeniä aikaisemmin laaditut ennusteet ekologiseen katastrofiin päätymisestä pitivät paikkansa. Nyt lämpenemisen suorat ja välilliset vaikutukset, sekä muut ylikuluttamisen tuottamat ongelmat aiheuttavat kymmeniä tuhansia kuolemantapauksia joka vuosi.

Toiviaisen kirjan kysymyksenasettelut ja tunnelma erosivat aikaisempien vuosikymmenien ekologisen herätyksen kirjallisuudesta. Vaikka teos pitää sisällän valtavan määrän luonnontieteellistä faktaa, on se silti samaan aikaan kuvaus yksilön inhimillisestä epätoivosta. Miksi mikään ei muutu saadun tiedon myötä, miksi yhteiskunnat kulkevat tietoisesti kohti tuhoa? Kysymykset sijoittuvat luonnontieteen ulkopuolelle, ne ovat syvästi yhteiskunnallisia, humanistisia, psykologisia, kulttuurisia ja jopa teologisia dilemmoja.  

  

Välillä laitoin kirjan syrjään, katselin maisemia ja juttelin isän kanssa. Kävimme ravintolavaunussa ja kävelimme asemilla junien vaihdon aikana. Kerroin isälle kirjan sisällöstä, mutta huomasin että suorastaan suojelin isääni pahalta tiedolta. Olin järjestänyt matkat junalla juuri ekologisista syistä ja tiesin isän olevan siitä hyvillään. Matkassa oli jotain herraskaista, ainakin verrattuna lentämiseen. En halunnut särkeä mukavaa tunnelmaa, jossa ekologisilla teoilla ja oikeilla valinnoilla vielä oli merkitystä. Ajattelin että isälläni on oikeus jo vähitellen vetäytyä kaikkein ankarimpien kysymysten ääreltä, vaikka toisaalta tietenkin juuri hänen sukupolvensa on luonut lähestulkoon koko sen ongelman jota Toiviaisen teos käsitteli. 

Koska isäni on psykiatri ja psykoanalyytikko, keskustelimme myös ympäristökriisin syistä ja vaikutuksista ihmisen psyyken tasolla. Ongelman ydin ei ehkä ollutkaan tiedon puutteessa, vaan tuhoavassa toiminnassa kaikesta tiedosta huolimatta. Yksilö tai yhteiskunta ei suinkaan aina toimi rationaalisesti ja valitse parasta vaihtoehtoa. Suuronnettomuuksien jälkihoitoon perehtyneen isäni mukaan reaktiomme uhkaan ei aina ole rakentava, vaan saatamme kieltää uhan defenssimekanismein ja koteloida kokemamme tuskalliset asiat, myös faktat, syvälle sisimpäämme(4). Suuri osa psyykkisistä sairauksista pohjaa tällaiseen koteloitumiseen, joka hoitamattomana johtaa mielisairauden lisäksi myös fyysisiin oireisiin. 

Erich Frommin, yhden Frankfurtin koulukunnan keskeisen teoreetikon, mukaan yhteiskuntakin voi olla sairas, ja yhteiskunnan muuttamiseen voi suhtautua myös hoitoprosessina (5). Yksilön sairaskertomuksilla, joita olen usein kuullut isältäni, tuntui todellakin olevan yhtymäkohtia kokonaisten kansakuntien tilaan ja etenkin siihen tapaan, jolla esimerkiksi tietoihin ilmastonmuutoksen ja siten elintapojemme seurauksista on reagoitu. Tieto ja sen herättämä pelko on voinut myös koteloitua sisälle ihmiseen tai yhteiskuntaan. Todellinen uhkatekijä voidaan unohtaa myös projisoimalla uhka sopivaan sijaiskohteeseen. Fromm ja hänen aikalaisensa Wilhelm Reich (6) pohtivat kirjoituksissaan psykososiaalisia syitä fasismin nousulle. On vaikea välttyä analogialta, jossa ilmeisen ympäristöuhan torjuminen pois mielestä ja järjestelmän kykenemättömyys produktiiviseen toimintaan voi synnyttää hallitsemattomia yhteiskunnallisia reaktioita, samaan tapaan kuin fasismin nousun aikoihin 1930-luvun Euroopassa.

Juna- ja laivamatka päättyi Helsingin satamaan. Silmä kiinnittyi ympärillä pyörivään arkeen ja sen käytäntöihin. Valtavan suuri osa kaikesta toiminnasta on täysin epäkestävää, jopa niin suuri osa, että on pakko päätellä epäkestävyyden itsessään olevan tärkeää ihmiskunnalle. Ehkä voimme osoittaa kuluttamisella ja kuluttajuudella jotakin oleellista itsellemme? Voi olla että ihminen on maapallon ainoa laji, joka pystyy muuntamaan ympäristön tarjoamia resursseja täysin hyödyntämiskelvottomaksi ja myrkylliseksi jätteeksi. Toimintamme siirtää luonnon elementtejä ikään kuin toiseen sfääriin, abstraktioiden maailmaan. Siirrämme luontoa pois orgaanisesta kehyksestään ja muokkaamme siitä jotain mikä ei enää koskaan (esim. styroksi) palaa alkuperäiseen muotoonsa. Olemme siis absoluuttisessa merkityksessä uuden luojia emmekä syyttä kutsu nykytaloutta luovaksi taloudeksi. Luovaan talouteen erottomasti kytkeytyvä luovan tuhon ajatus on syytä ottaa kirjaimellisesti. Luojan puutarhureiden sijasta olemme tuhoavia jumalia, merkityksessä jota on vaikea irrottaa raamatullisesta saatanasta.

Donald A Burke tulkitsee Immanuel Kantin subliimin/ylevän käsitettä siten, että siinä on kyse jonkin luonnon elementin voimakkaasta kokemisesta, ilman että kyseisellä elementillä on ei-toivottuja vaikutuksia ihmisen elämään(7). Burken mukaan luonto itsessään ei ole ylevä, vaan ylevyys muodostuu luontoa kokevan subjektin kokemuksesta, jossa hän voi tuntea samalla esteettistä mielihyvää, mutta myös ylemmyyttä suhteessa luontoon. Ylevää on siis kokemus jylhästä vuoresta, jonka rinteillä voi lasketella sen sijaan että joutuisi kamppailemaan kylmyydessä ja lumivyöryissä tai kokemus myrskyävästä merestä kansibaarista käsin ilman ajautumista meren voimien armoille. Tämä rakenne toistuu ruotsinlaivojen ja laskettelukeskuksien lisäksi tavarataloissa, kodeissa, autoissa ja lentokoneissa. Haluamme erottua luonnosta, haluamme näyttää että meidän ei tarvitse välittää luonnon ilmiöistä. Ilmastonmuutoksen kulttuurinen ulottuvuus on juuri tässä oleellisessa pyrkimyksessä. 

Ilmastonmuutos itsessään vie kuitenkin pohjan mahdollisuudelta rakentaa riittäviä suojarakenteita tai teknologioita jotka voisivat mahdollistaa ylevän ekologisesta todellisuudesta erottautumisen. Samoin ilmastonmuutoksen torjumiseen tähtäävät toimet riistävät meiltä juuri Kantilaisen dynaamisen subliimin kokemisen mahdollisuuksia, kun joudumme ottamaan ympäristön (tai siis itsemme) aiheuttaman uhan huomioon kaikessa toiminnassamme. Burken mukaan Theodor Adorno ja Max Horkheimer kritisoivat Kantilaista subliimin käsitettä juuri siksi, että asettaessaan ihmisen luonnon yläpuolelle, ihminen joutuu myös kahlitsemaan oman sisäisen luontonsa. Sekä sisäisen että ulkoisen luonnon kieltämiseen pohjaava elämä ei ole vain epäkestävää, vaan myös sosiaalisesti, yhteiskunnallisesti ja älyllisesti epämielekästä. 

Taidetta tarvitaan juuri nyt, sillä järjen puhuminen kuluttaja- ja tuhoaja-ihmiselle, on kuin selittäisi kuvia kuolleelle jänikselle (8). Kieli itsessään voi rakentaa kulttuuristamme epäkestävää. Kun puhumme itsestämme kuluttajina (Consume=tuhota,kalvaa, polttaa loppuun) luomme samalla itsensä toteuttavaa profetiaa. Kieltäkin merkityksellisempiä ovat erilaiset käytännöt, jotka usein ovat ajatteluamme vahvempi ja ensisijaisempi rakenne. Jos olemme henkeen ja vereen kuluttajia ja elämme täysillä kulutuskulttuurissa, on muun kuin tuhoavan ajattelun ja toiminnan omaksuminen todella haastavaa. Muutoksen pakko lähteä syvältä, juuri siitä ihmisyyden mutapohjasta, jossa taide sijaitsee. Ajatukset eivät riitä, jotain on tehtävä myös käytännössä. Kun käytäntö itsessään nostetaan huomion ja ajattelun keskipisteeksi on kyse taiteen teosta. Taiteilijan tehtävänä on uuden luomisen ohella pitää kiinni taiteen tradition kautta kehittyneistä valistuneista luovuus- ja taidekäsityksistä luovuuspuheen ja luovan talouden herätysliikkeiden rinnalla. Taiteen traditio voi toimia luovan tuhon (9) vastavoimana. 

”Jatkuvat mullistukset tuotannossa, kaikkien yhteiskunnallisten olojen alituinen järkkyminen, ikuinen epävarmuus ja liike erottavat porvariston aikakauden kaikista muista. Kaikki tiukkaan piintyneet suhteet ja niihin liittyvät vanhastaan arvossa pidetyt käsitykset ja näkemykset hajoavat, kaikki vasta muodostuneet vanhenevat ehtimättä luutua. Kaikki säätyperäinen ja pysyväinen vaihtuu utuna ilmaan, kaikki pyhä häväistään...” –Kommunistinen Manifesti (10)

Luontosuhteen kipeä historia

Maailmanlaajuisen ympäristöliikkeen samoin kuin ekologisen taiteenkin alkusysäykseksi on usein mainittu Rachel Carsonin teos Äänetön kevät (11), joka käsitteli hyönteismyrkky DDT:n vaikutuksia ympäristöön. Seuraava suuri ympäristöajattelun aalto seurasi tulevaisuuden tutkimukseen keskittyvän Rooman klubin julkaisemasta Kasvun rajat-raportista (12). Siinä todettiin ihmiskunnan käyttävän moninkertaisesti enemmän resursseja kuin mitä maapallo pystyy tuottamaan. Kolmas ja yhä jatkuva ympäristöherätyksen aalto pohjasi laajaan havahtumiseen ilmastonmuutokseen ja ihmiseen sen aiheuttajana. 

Donald Hughesin Maailman ympäristöhistoria -teoksen (13) esimerkit kulttuurien luontosuhteista eivät ole rohkaisevia. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikki ihmiskunnan luomat kulttuurit ovat tuhoutuneet niitä ylläpitävän elinympäristön ylikuluttamisen suoriin tai välillisiin seurauksiin. Huomattava osa kulttuureista on myös pohjautunut aina uusien asuinalueiden valtaamiseen entisten kuluessa loppuun. Surullinen ja nykytilannetta ajatellen äärimmäisen huolestuttava esimerkki on Pääsiäissaaren kulttuurin kohtalo. Saaren resurssit tuhlattiin valtavien kivipatsaiden massatuotantoon ja koska saarelaisilla ei ollut teknologiaa joka olisi mahdollistanut siirtymisen uudelle elinkelpoiselle alueelle, kulttuuri tuhoutui nälänhätään ja lopulta kannibalismiin (13). 

Välimeren alueen metsät hävitettiin jo antiikin Kreikan ajalla, mikä puolestaan johti massiiviseen eroosioon. Viljelymaiden köyhtyminen, kaupunkien saastuminen ja jopa metsien hakkuiden aiheuttama ilmastonmuutos olivat tuttuja ilmiöitä antiikin filosofeille ja kirjailijoille, samoin myös Shakespearelle ja hänen aikalaisilleen. Uusi ekokriittinen tutkimus (15), (16) onkin löytänyt vanhoista draamateksteistä viittauksia näihin ympäristökysymyksiin ja myös kiinnostavia kuvauksia eri aikakausille tyypillisistä ympäristöongelmista. Viimeisen kahden sadan vuoden aikana kehittynyt taidefilosofia ja taidehistoria on ihmiskeskeisen painotuksensa vuoksi ollut kykenemätön ymmärtämään antiikin taiteen luontoviittauksia muuna kuin ihmisen sisäisten tunnetilojen metaforina (17). Sama ilmiö pätee laajemminkin länsimaiseen taiteen tulkintaan. Tämän virheen oikaisemiseen on ryhdytty jo ympäristöestetiikan ja ekokritiikin teorianmuodostuksessa. Toivottavaa olisi että meitä ympäröivä todellisuus hyväksyttäisiin myös osaksi taidehistoriaa ja  kuvataiteen teoriaa.

”Vihreäksi patriarkaksi” kutsuttu maailman ortodoksisen kirkon johtaja, Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos on jo vuosikymmeniä saarnannut ekologisten kysymysten oleellisesta merkityksestä kristittynä olemiselle (18). Askeesin ja paaston perinteet eivät ole kehittyneet vain henkisen kasvun ja jumalasuhteen vaalimisen tarpeisiin, vaan Bartolomeoksen mukaan niihin kätkeytyy syvää viisautta siitä, miten meidän ihmisinä täytyy toimia, jos haluamme kulttuuriemme säilyvän. Hyvin ajankohtaisia ovat myös Bartolomeoksen tekstin lainaukset Simeon Uusi Teologilta, joka on käsitellyt kulutuksen ja aineellisen vaurauden suhdetta paitsi kirkon opetuksiin, myös ympäristön nopeaan tuhoutumiseen. Uusi Teologi kirjoitti aiheesta 900-luvun Konstantinopolissa, jossa vaurastuvan yläluokan kulutustottumukset olivat yhtä pahassa ristiriidassa ympäristön sosiaalisen ja ekologisen kantokyvyn kanssa kuin nykypäivänkin Istanbulin, Moskovan tai Helsingin rikkaiden. 

Ihmiskunnan tuhoutumiseen johtavan ydinsodan todennäköisyyttä kuvaavan Tuomiopäivän kellon viisareita on siirretty jälleen lähemmäs puolta yötä. Tilanne on nyt lähes yhtä paha kuin kylmän sodan kriittisimpinä hetkinä. Kelloa operoiva tiedemiesryhmä The Bulletin of Nuclear Scientists (19) perusteli viisareiden siirtoa ydinaseiden leviämisellä ja erityisesti ilmastonmuutoksen käsistä karkaamisen synnyttämällä riskillä hallitsemattomaan yhteiskunnalliseen kehitykseen kaikkialla maailmassa. Yhtenä keskeisenä indikaattorina on juuri nykyisten kohtalaisen vakaiden poliittisten ja taloudellisten järjestelmien kykenemättömyys tunnistaa ja hoitaa kaikkein keskeisimpiä turvallisuuteen vaikuttavia riskejä. Tämä ei luo myönteistä kuvaa järjestelmän kyvystä toimia rakentavasti tilanteessa, jossa riskit alkavat laajassa mittakaavassa toteutua. Vaadittavien päästörajoitusten lykkääminen jatkuvasti tulevaisuuteen johtaa yhteiskunnallisiin takaisinkytkentöihin. Kun ympäristöuhkaan ei ole reagoitu hyvän sään aikaan, on päättäjillä yhtäkkiä käsissään tilanne, jossa päästöjä pitäisi leikata samalla kun ympäristökriisi on jo eskaloitunut taloudelliseksi ja yhteiskunnalliseksi kriisiksi. Ongelmien kasautuessa luultavasti turvaudutaan hätäratkaisuihin. Huomio kiinnittyy päivittäisten ongelmien, ei ongelmien syiden, ratkaisuun. Näin katastrofaalinen kehitys kiihtyy eksponentiaalisesti. 

Kosmologi Stephen Hawking pitää edellä mainituista syistä maapallon lähitulevaisuutta niin uhattuna, että siirtokunnan luominen Marsiin olisi mahdollisesti ainut keino säilyttää edes rippeitä sivilisaatiostamme muutaman sadan vuoden päähän (14). Meillä ei nykyisellään ole kuitenkaan mitään käsitystä teknologiasta joka mahdollistaisi edes muutaman sadan ihmisen lähettämisen maata lähimmille planeetoille. Marsin tai jonkin muun avaruudessa olevan kohteen muokkaaminen ihmiselle soveltuvaksi elinympäristöksi on mahdotonta ja siirtokuntien pitäisikin tulla toimeen täysin eristyksissä ympäristöstään. Avaruus-siirtokuntien rakentaminen vaatisi vakaita yhteiskuntia, jotka voivat vuosisatojen ajan paneutua vaadittavan teknologian kehittämiseen. Juuri Hawkingin mainitsemien uhkien takia emme todennäköisesti pysty tuottamaan vaadittua teknologiaa. Pakopaikkaa ei siis ole luvassa.

Ympäristökriisi ole enää suljettavissa vain ympäristöpolitiikan tai ympäristöajattelun sisälle, vaan sen pitäisi kaiken järjen mukaan olla keskeinen osa kulttuuriamme ja turvallisuuspolitiikkaamme. Ympäristökriisille ominaista on kuitenkin se, että uhkaa ei pystytä järkevästi käsittelemään edes ja etenkään silloin kun se on jo edennyt katastrofiksi.

Luonnon loppu

Koska suurelle osalle suomalaisia ja ehkä jopa ihmiskuntaa luonto merkitsee jotain ikuista ja ihmistä suurempaa, pakenemme monenlaisia uhkia, myös ympäristökriisiä tähän ajatukseemme luonnosta. Kuten Yhdysvaltalainen ympäristökirjailija Bill McKibben on teoksessaan The End Of Nature (20) tuonut esille, suurin osa kaikista uskontojärjestelmistä ja erityisesti kristinusko, sijoittaa jumaluuden ja hengen ”luontoon”. Tai jos ei suoranaisesti ”luontoon”, niin ainakin johonkin ihmisen ulkopuolella olevaan universumiin, jonka osa planeettammekin ekosysteemi on. Uskontojen vaaliman maailmankuvan kannalta onkin ongelmallista että valtavan suuri osa maailman maapinta-alasta on ihmisen tavalla tai toisella muokkaamaa. Myös meret ovat muuttuneet ihmisen toimien myötä. Viimeistään ilmakehän muutokset ja sen kautta ihmisen toiminnan vaikutusten leviäminen joka ikiseen biotooppiin ja organismiin planeetallamme aiheuttaa McKibbenin mukaan kristitylle vakavia maailmankatsomuksellisia ongelmia.

Jos olemme siirtyneet Antroposeeniin (21), jossa ihminen on planeettaa muuttavista voimista mahtavin, (jopa tulivuoriakin voimakkaampi), mikä on jumaluuden rooli maapallolla, ja missä tämä ihmisen ulkopuolinen toinen asustelee? Abstraktiin ajatteluun taipuvaiset voivat helposti siirtää jumaluuden aina uusille universumin vyöhykkeille sitä mukaa kun tietomme ja käytänteemme valtaavat uusia alueita. Suurin osa ihmiskuntaa tuntee kuitenkin McKibbenin (joka itse on vakaumuksellinen metodisti) mukaan eksistentiaalista surua ja hätää jumaluuden asuinsijana toimineen ihmisen ulkopuolelle sijoittuvan luonnon kadotessa maapallolta. 

Papit saattavat edelleen puhua hautajaisissa luomakunnan kauneudesta ja elämän ikuisesta kiertokulusta. Mitä tarkoitetaan luomakunnalla, jos kirkon sisä- ja ulkopuolella pian joka ikinen kasvi, säätila tai jopa vuodenaika on ihmisen manipuloimaa? Hätä ja pelko eivät johdu yksinomaan siitä, että meitä kohtaa ympäristökatastrofien myötä fyysinen vaara ja uhka, vaan ehkä vielä ensisijaisemmin siitä, että olemme menettämässä tärkeimmän lohtumme – sen kiertokulun ja jatkumon, johon meidän on ihmisinä tarkoitus kuulua ja joka tekee myös kuoleman ajatuksesta jollain tapaa kauniin, tai ainakin siedettävän. 

Luonnon tuhoutumiseen johtavien epäkestävien käytänteiden sanotaan johtuvan siitä, että ihmiset suhtautuvat luontoon vain resurssina tai materiaalina, jota voi mielin määrin käyttää ihmisen oikkujen tyydyttämiseen. Maanviljelijöitä ja metsänomistajia kaikkialla maailmassa syytetään kykenemättömyydestä ymmärtää luonnon henkistä puolta ja luonnon itseisarvoa. Paradoksaalisesti monet näistä ihmisistä kuitenkin kertovat luonnon olevan heille äärimmäisen tärkeä, he puhuvat maanviljelystä osana luonnon kiertokulun ihmettä, metsä on monille kirkko tai temppeli. Usein koetaan sanatonta syvää yhteyttä maahan, veteen, ilmaan ja kasvikuntaan.

Luonnonsuojelijoiden argumentteja saatetaan halveksua maaseudulla juuri siksi, että niiden ei koeta kumpuavan todellisesta yhteydestä luontoon ja sen keskellä elämiseen. Luonnonsuojelijoiden näkemykset ovat usein luonnontieteellisesti valistuneita ja pohjaavat faktoihin, mutta samalla niistä todellakin loistaa kykenemättömyys samaistua maaseudun ja metsien asukkaiden elämäntilanteeseen ja maailmankuvaan. Yleinen maajussien toteamus: ”kyllä metsiä Suomessa riittää” , voi toimia esimerkkinä. On helppoa vastata, että Suomessa riittää vain tietynlaisia, ihmisen istuttamia ja muokkaamia metsäntapaisia viljelmiä, kun taas luonnonmetsää on äärimmäisen vähän (alle 5%) jäljellä. Väittely jumiutuu helposti kahteen eri näkökulmaan siitä, mitä on oikea metsä. Luonnontieteellisen argumentaation vaikutusmahdollisuudet ovat vähäiset sillä kyse on kulttuurisesta ja yhteiskunnallisesta keskustelusta. Olisi hedelmällistä tulkita toteamusta maailmankuvan manifestaationa. Metsät ja se että niitä riittää pitää tätä maailmankuvaa eheänä. Jos tämä monille niin oleellinen käsitys halutaan särkeä, pitää miettiä mitä tarjoaa tilalle. Miten syrjäisten pohjoisten havumetsien keskellä elävän ja äärimmäisen vähäisillä sosiaalisilla kontakteilla sinnittelevän ihmisen psyyke kestää havahtumisen siihen että häntä ympäröivä luonto on kaikista ekologisista, esteettisistä ja kulttuurisista arvoista tyhjennettyä teollisuuden materiaalivarastoa? 

Vanhentuneista luontokäsityksistä ei välttämättä pidetä kiinni siksi, että ne pohjaisivat parhaaseen mahdolliseen tietoon, vaan siksi, että uusi tieto ei ole pystynyt luomaan ympärilleen mielekästä inhimillisen elämän viitekehystä. Tieto ei ole kytkeytynyt kulttuurisesti rikkaaseen tai edes kelvolliseen elämisen tapaan ja käytäntöihin, joihin ihmisten enemmistö voisi samaistua, tai joita voisi kirjoittaa surunvalitteluadresseihin nykyisten falskien mutta toimivien luontovärssyjen sijaan.

Kriittistä ekologiaa

Vuonna 2009 perustettu Mustarinda-seura syntyi aivan toisenlaiseen maailmaan ja toisenlaisten tietojen ja näkemysten ajamana kuin vaikkapa 1970-luvulla perustetut luonto- tai kulttuurialan yhdistykset. Ehkä tärkein havaintomme oli, kuinka vähäiset vaikutukset ympäristöliikkeellä on tähän mennessä ollut ihmiskunnan toimintaan. Koko ympäristökysymystä ja ympäristöliikkeiden strategioita onkin tarkasteltava kriittisesti, uudesta näkökulmasta, jotta tarvittavaa nopeaa edistystä saataisiin aikaan. 

Elämme ainutlaatuisia aikoja ihmiskunnan kulttuurisessa kehityksessä. Kaikkina aikaisempina aikakausina talous on lopulta toiminut kulttuurisen toiminnan mahdollistajana. Nyt Suomessa ja muuallakin maailmassa kulttuurin tehtävänä on palvella taloutta, talous on siten muuntunut välinearvosta ihmisyyden ylimmäksi päämääräksi. Talouden ainut mittari on kertyneen pääoman määrä. Näin olemme kokonaan menettämässä kvalitatiivisen näkökulman elämäämme todellisuuteen, ja ainoastaan (rahan) määrä ratkaisee. Tätä voinee pitää ihmisyyden äärimmäisenä rappiotilana. Kun Englannissa uhattiin toisen maailmasodan aikana sulkea teattereita ja oopperataloja varojen puutteessa, kerrotaan Winston Churchillin vastustaneen tätä jyrkästi ja todenneen että mitä ihmettä sodassa sitten puolustettaisiin jos ei englantilaista kulttuuria ja sivistystä? Paljon on muuttunut näistä ajoista.

Kilpailutalouden kieli, käytänteet ja maailmankuva valtaavat kulttuurin lisäksi kaikki muut yhteiskunnan osa-alueet. Jopa ympäristöjärjestöt saattavat puolusta luontoa kuvaamalla sitä ekosysteemipalveluksi, joka tuottaa meille tarvitsemiamme tuotteita, kuten ilmaa, vettä ja ravintoa. Myös sana ekologia ymmärretään usein ”luonnontaloutena”. Monet ekologit ja biologit laskevat yksilöiden ja lajien määriä sekä niiden toiselleen tuottamia palveluita, kysyntää ja tarjontaa, aivan kuin luonnossakin elettäisiin uusliberalistisen kilpailuyhteiskunnan säännöillä. 

Karmivan esimerkin luonnon taloudellistamisesta tarjoaa suomalainen poliitikko ja europarlamentaarikko Eija-Riitta Korhola, joka mainitsee ympäristöasioiden hoitamisen tärkeimmäksi teemakseen ja hän on myös aktiivisesti osallistunut EU:n ympäristölainsäädännön ja ilmastonmuutoksen hillitsemistoimien suunnitteluun ja päätöksentekoon. Hän on myös juuri viimeistelemässä Ilmastopolitiikkaa käsittelevää väitöskirjaansa. Korhola kirjoittaa blogissaan talouskasvusta seuraavasti: Minä väittäisin, että kasvu tulee perimmiltään luonnosta. Talouskasvu perustuu luonnon ilmaispalveluihin, joita meille on tarjolla lämmön, valon, veden ja ravinnon muodossa. Kun luonto kasvaa, olisi hämmästyttävää ellei ihminen toimintoineen tekisi samoin. Kaikilla elävillä organismeilla on tarve kasvaa ja lisätä järjestystä. Kasvu on todellista vihreyttä.

 

Talouskasvun nähdään olevan erottamaton osa luontoa, ja vastaavasti pyrkimys kohtuutalouteen tai talouslaskuun on luonnotonta. Korhola tuntuu pohjaavan käsityksensä luonnosta ja universumista pikemminkin keskiajan alkemian, kuin viime vuosisatoina tehdyn tieteen pohjalle. Väite, että luonnon koko jatkuvasti kasvaisi, on täsmälleen yhtä epätieteellinen kuin väite maapallon litteydestä. Juuri tämänkaltaisilla absurdeilla argumenteilla yhteiskuntiamme kuitenkin tällä hetkellä johdetaan. Kuriositeettinä toinenkin esimerkki: Eräässä Mars-tutkimusta käsittelevässä dokumenttielokuvassa Nasan rahoituksesta päättävältä Senaattorilta kysyttiin, miksi rahoitusta siirretään jatkuvasti pois ilmastonmuutoksen tutkimuksesta Mars-tutkimukseen. Senaattori nauroi, ja vastasi, että eihän ilmastonmuutosta ole mitään järkeä tutkia, kun sitä ei ole olemassakaan ja toisaalta ilmaston lämpeneminenhän olisi vain mukava asia. Senaattori vakavoitua ja jatkoi, että Mars-tutkimus on erityisen tärkeää siitäkin syystä, että todellisten kristityiden velvollisuutena on levittää kristinuskoa myös avaruuteen. 

Viime vuonna Pasi Toiviainen raportoi kokemuksistaan AGU:n (American Geohysical Union) syyskokouksesta San Franciscosta blogissaan otsikolla: Totuus tai kuolema. Agun syyskokous vaatii tieteilijöitä barrikadeille (23). Maailman arvovaltaisimpiin kuuluvassa luonnontieteilijöiden tapaamisessa ei Toiviaisen mukaan keskusteltu ilmastonmuutoksen olemassaolosta, vaan siitä, miten voi olla mahdollista että määrätietoisiin toimiin ilmiön hillitsemiseksi ei ole vieläkään ryhdytty. Nasan johtava ilmastotieteilijä James Hansen on vaatinut ilmastonmuutoksen torjuntaa tietoisesti estävien energiayhtiöiden johtajien haastamista oikeuteen rikoksista ihmiskuntaa vastaan (24). 

AGU:sta Toiviaisen kautta välittyneet keskustelut herättävät paljon ajatuksia. Politiikkaa seuratessa on pakko huomata että tieto tai asiantuntijuus vaikuttaa hämmästyttävän vähän isoissa, jopa koko ihmiskuntaa koskevissa päätöksissä. Tieteen uskottavuutta vastaan on hyökätty toistuvasti mm. Suomessa eduskuntavaaleissa massiivisen vaalivoiton saaneen äärioikeistolaisen ja äärikonservatiivisen Perussuomalaiset –puolueen toimesta. Perussuomalaisten vaalikampanjassa vedottiin laajaan salaliittoon joka on luonut väitteen ilmastonmuutoksesta vain omien etujensa ajamisen välineeksi. Salaliiton olemassaoloa perustellaan syksyllä 2009 esiin tulleella epäilyllä kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n muutamien tukijoiden mahdollisista ilmaston lämpenemistä tietoisesti liioittelevista tutkimustuloksista. Epäilyt tutkittiin huolellisesti vuoden 2010 aikana jonka jälkeen IPCC:n auktoriteettia ilmastotieteen asiantuntijaelimenä ei ole kyseenalaistettu. Samaan aikaan lukuisat lisäraportit ja mittaustulokset vahvistivat lämpenemiskehityksen ja ihmisen roolin sen kiihdyttäjänä.  Perussuomalaiset ei kuitenkaan edelleenkään ole virallisesti muuttanut kantaansa ilmastonmuutokseen. 

On terveellistä pohtia kriittisesti nykyisen luontoajattelun todellisia päämääriä. Ehkä näin voidaan ymmärtää paremmin sitä tosiasiaa että kaikesta vihreästä ja ekologisesta toiminnasta, puolueista ja liikkeistä huolimatta toimintamme ympäristöä kohtaan on jatkuvasti yhä tuhoavampaa. Luonnon tuhoutuminen kytkeytyy läheisesti sosiaaliseen epäoikeudenmukaisuuteen ja ihmiskunnan suuren enemmistön vieraantumiseen paitsi omasta työstään myös ympäristöstä, joka on kokonaisuudessaan kapitalisoitujen tuotantovoimien hallinnassa (26).

Teoksessa Critical Ecology (27) pohditaan monien eri tekstien voimin ekologian ja kriittisen teorian suhdetta. Kriittinen teoria pohjaa monilta osin Marxin yhteiskuntafilosofiaan. Kriittisen ekologisen ajattelun ydintermejä onkin vieraantuminen, jossa ympäristöstä vieraannutaan hyvin samanlaisen mekanismin myötä kuin työn tekijä vieraantuu omasta työstään ja sen tuloksista. Ympäristöstä vieraantuminen tarkoittaa sitä, että emme ota huomioon ympäristömme luonnetta vuorovaikutuskenttänä jossa tietyt tahot käyttävät valtaa toisia enemmän, ja jossa ympäristöä käytetään enemmän etuoikeutettujen joukon kuin ihmiskunnan enemmistön hyväksi.

’What we call Man’s power over Nature turns out to be a power exercised by some men over other men with nature as its instrument’ -C.S Lewis (28)

Kun ympäristökriisiä lähestyy kriittisen teorian kautta, näyttäytyy nykyisin vallalla oleva ympäristö- ja teknologiaoptimismi varsin perusteettomalta. Ympäristöongelmien syynä ei ole kriittisen teorian edustajien mukaan missään vaiheessa ollut teknologian vajavaisuus ja siitä johtuva kykenemättömyys ekologiseen elämäntapaan. Pikemminkin syynä on ollut juuri teknologian kehittyminen jatkuvasti vieraammaksi sitä käyttävälle ihmiselle ja samalla myös ympäristölle. Ja jälleen tämä vieraus tarkoittaa kykenemättömyyttä nähdä teknologiaa ja sitä tuottavaa yhteiskuntaa konstruktioksi, joka on rakentunut tiettyjen intressien toteuttamiseksi, ja jonka suuntaa voimme myös aktiivisesti ohjailla sen sijaan että olisimme kasvottomien tuotanto- ja markkinavoimien vietävänä (29).

Voi olla että kokemus nykyisen elämäntavan tai arvojärjestelmän tyhjyydestä ei kuvasta vain kokijan maailmantuskaa. On mahdollista että kulutus- ja kasvuyhteiskunta on todella kulttuurisesti ja elämänkatsomuksellisesti tyhjä verrattuna moniin muihin yhteiskuntiin. Tuskin yhdessäkään aikaisemmassa yhteiskunnassa on tehty niin valtavasti työtä niin vähäisin sisällöllisin perustein tai tavoittein, tai jopa kokonaan ilman tavoitetta. Kulutusyhteiskunnallahan ei tietyn kulutus- ja elintason saavuttamisen jälkeen ole mitään muuta tavoitetta kuin pitää yllä itseään ja tämä ylläpito ei ole mahdollista ilman jatkuvaa kasvua. Yritysten markkinoinnin lisäksi tarvittaessa myös valtio patistaa ihmisiä kuluttamaan enemmän. Vuoden 2008 talouskriisin aikana Suomen valtio käynnisti massiivisen mediakampanjan jolla kehotettiin kansalaisia lisäämään kulutusta säästämisen sijasta. Myös Suomessa jaettavien valtiollisten ja EU:n tukien pääasiallisena tavoitteena on kasvattaa tuotantoa lisäämällä kulutusta. Vähäpäästöisempiä autoja tai asuntoja ei kannata juhlia ekologisuuden voittoina niin kauan kun kaikki saavutetut päästövähennykset katoavat talouskasvun pakon aiheuttamaan valtavaan kokonaispäästöjen kasvuun. 

Maailman ilmastopaneelin puheenjohtaja R.K Pachauri totesi jo vuosia sitten, että ilmastokatastrofilta voidaan välttyä vain globaalin kulttuurisen murroksen kautta (30). Nyt muutamaa vuotta myöhemmin on vielä selvempää, että teknologia ja markkinat eivät itsessään kykene sopeutumaan planeetan asettamiin rajoitteisiin. Markkinaohjaus ei kykene estämään kriisejä, vaan pikemmin hakeutuu niitä kohti. Markkinoiden kannustaminen vapaaehtoiseen ekologisuuteen on johtanut lähinnä viherpesuun ja mitään todellista edistystä ympäristöasioissa ei ole saavutettu. Pachauri ei kuvannut kovin tarkasti, mitä hän kulttuurisella murroksella tarkoitti, mutta uskoisin että kyse on erityisesti siitä, että kulttuurielämä osallistuisi aktiivisesti ihmisen ympäristösuhteen analyysiin ja korjaamiseen. Lisäisin tähän vielä sen, että kulttuurisia arvoja ja kulttuurista ihmisyyttä korostamalla voidaan päästä markkinoiden tuhoisan logiikan ulkopuolelle, joka puolestaan mahdollistaa reagoinnin uhkiin niiden edellyttämällä tavalla.

Pachauri, sen enempää kuin kukaan muukaan ei voi tietää, mitä kulttuurielämän pitäisi tehdä ja millaista kulttuuria nyt pitäisi tuottaa. Tämän kysymyksen tarkempi pohdinta on kulttuurin tekijöiden tehtävä. Pachauri ei varmasti myöskään tarkoittanut että taiteen olisi alistuttava tuottamaan ratkaisuja tiettyyn ongelmaan ja luovuttava omasta vapaudestaan. Pachaurin ja monien muiden pääviestinä kulttuurin tekijöille on että ihmisen ja luonnon välisen suhteen ongelmat ja niiden seurauksena syntynyt ympäristökriisi on aikakautemme tärkein kysymys, joka määrittelee tavalla tai toisella kaikkea sitä, mitä nyt ja tulevina vuosikymmeninä teemme. Tämä ultimatum ei sekään vielä tarkoita että kaikkien taiteilijoiden ja taideteosten olisi keskityttävä vain tähän kysymykseen. Ajattelevan, ja koulutetun ihmisen velvollisuutena on kuitenkin olla tietoinen siitä, mitä ympärillä maailmassa tapahtuu. Tämän tietoisuuden kautta voi tehdä oman ratkaisunsa siitä, mihin teemoihin haluaa vaikkapa taiteilijana tai tutkijana keskittyä. 

Uusi barbaria

Kun mietimme kulttuurin ja taiteen suhdetta ympäröivään yhteiskuntaan ja sen arvoihin, voimme ehkä hyötyä Uuden barbarian -käsitteestä. London School of Economicsin informaatiotieteen emeritusprofessori Ian Angell toteaa tunnetussa teoksessaan New Barbarian Manifesto (31) että nykyisessä kilpailutaloudessa pärjäävät parhaiten barbaarit joita ajaa kulttuuristen, sosiaalisten tai eettisten tavoitteiden sijasta puhdas kilpailuvietti ja halu osoittaa omaa vahvuutta suhteessa muihin.

Ian Angell esittelee kirjaansa seuraavasti:

“This is a brutal and brutish world, a world of barbarians, where the certainties of the twentieth century, its power bases, its institutions are collapsing. Individuals, companies, communities and countries will either be catapulted into a new prosperity, or be relegated to poverty, obscurity and extinction. New technology is undermining societal stability. Our twentieth-century socio-economic institutions must either mutate or die.” 

Nämä sanat muodostuivat profetiaksi. Samoja ajatuksia toistetaan loputtomasti vain hiukan eri sanavalinnoilla kilpailuyhteiskunnan ja sen instituutioiden rakennemuutoksen kivijalkoina toimivissa markkinointi-, tuotteistamis- ja brandäysoppaissa. Juuri Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan alasajossa brutaaliuden näkee selkeimmin. Suomi on ollut yksi maailman kehittyneimpiä yhteiskuntia sivistyksen, koulutuksen, demokratian, tasa-arvon sekä sosiaali- ja terveyspalveluiden osalta. Jostain käsittämättömästä syystä yhteiskuntaamme on suomalaisten päättäjien toimesta viime vuosien ajan pyritty kaikin keinoin heikentämään. Juuri ne elementit joissa edustimme maailman huippua, ja joista monet muut kansakunnat meitä kadehtivat, ovat joutuneet uusliberalismin barbaarisen hyökkäyksen kohteeksi. 

Monien tärkeimpien yhteiskunnallisten vaikuttajiemme maailmankuva Suomessa, EU:ssa ja muualla maailmassa vastaa Ian Angellin määritelmää uudesta barbaarien luokasta. Angell ei käytä sanaa barbaari tuomitsevassa, vaan toteavassa ja jopa ihailevassa merkityksessä. Perinteiselle sivistyskäsitykselle vastakkaisten barbaaristen tai epä-älyllisten arvojen esittäminen tulkitaankin hämmästyttävän usein myönteiseksi esiintuloksi. 

Kristinusko on jo kaksi tuhatta vuotta puhunut kohtuuteen ja epämateriaalisiin arvoihin pohjaavan elämäntavan puolesta. Tiede, sivistys ja kasvatus kaikkialla maailmassa on kautta aikojen painottanut arvoja jotka voimme tulkita hyvinkin ekologisiksi. Taide ja kulttuuri ovat nekin usein pyrkineet painottamaan epämateriaalisia arvoja ja inhimillistä arvokkuutta jopa silloin, ja ehkä etenkin silloin, kun teokset ovat tehty fyysistä materiaalia muokkaamalla. Valistuneen yhteiskunnallisen ajattelun ja politiikan hyveenä (enemmän tai vähemmän utooppisena) on ollut vakauden ja hyvinvoinnin luominen, ei pelkästään rikkaille ja etuoikeutetuille, vaan koko kansalle. 

Ehkä suurin virheemme onkin yritys keksiä pyörä uudestaan. Ekologisen tai vihreän piipertelyn sijasta meidän pitäisi luoda edellytykset uudelle valistuksen aikakaudelle. Vihollisemme ei ole epäekologisuus vaan ihmiskunnassa aina aika ajoin esiin nouseva ja sen keskeiset instituutiot valtaava inhimillisyyttä, älyä ja sivistystä halveksuva barbaarisuus, joka ajaa meitä jälleen kerran kohti tuhoa ja pimeitä vuosisatoja. 

En kannata radikalismia tai fundamentalismia, enkä liioin toivo kulttuurivallankumousta tai muitakaan rajuja mullistuksia. Juuri siksi eläminen nykyisessä järjestelmässä on vastoin vakaumustani. Kilpailuyhteiskunta ja kasvutalous edustavat hirviömäista fundamentalismia ja äärimäistä radikalismia joka raunioittaa lopulta kaikki elämää suojelevat rakenteet. 

Kannatan demokratiaa, tasa-arvoa ja vakautta joka mahdollistaa inhimillisen sivistyksen ja kulttuurin kehityksen ja yhä kokonaisvaltaisemman suhteen muodostumisen meitä ympäröivään universumiin. Näitä päämääriä taloudenkin on syytä alistua palvelemaan.  

 “The final chapter will show you How to become a winner in the coming battle: how to be a 'new barbarian.' Always remember Baudelaire's analysis of this brutal and brutish world: "one is punished for being weak, not for being cruel." Welcome to the future. Welcome to the "Brave New World" of The New Barbarian Manifesto.” 

Viitteet:

(1) Pasi Toiviainen, Ilmastonmuutos. Nyt. – Muistiinpanoja maailmanlopusta, Otava 2007
(2) Esim. Tuukka Simonen: http://tuukkasimonen.blogspot.com/
(3) anttimajava.blogspot.com/
(4) Heikki Majava, Psykoterapia ihmismielen löytöretkenä, Therapeia Säätiö 2012
(5) Mika Pekkola Prophet of Radicalism. Erich Fromm and the Figurative Constitution of the Crisis of Modernity,Jyväskylän yliopisto 2010
(6) Wilhelm Reich, Fasisimin Massapsykologia,Otava, 1973
(7) Donald A Burke, Adornos Aesthetic Ratioanality- On the Dialectic of Natural andArtistic Beauty, teoksessa Critical Ecologie, University of Toronto Press 2011
(8) Joseph Beuysin performanssi. http://en.wikipedia.org/wiki/How_to_Explain_Pictures_to_a_Dead_Hare
(9) Erkki Karvonen: Luova tuhoaminen pitää talouden rattaat pyörimässä, artikkeli julkaistu Aamulehdessä 1998 http://www.uta.fi/~tierka/schum.htm
(10) Marx Karl, Engels Friedrich Kommunistinen manifesti, Vastapaino 1998
(11) Rachel Carson, Äänetön Kevät http://fi.wikipedia.org/wiki/%C3%84%C3%A4net%C3%B6n_kev%C3%A4t
(12) http://fi.wikipedia.org/wiki/Kasvun_rajat 2010
(13) Hughes J. Donald, Maailman ympäristöhistoria, Vastapaino 2008
(14) http://www.telegraph.co.uk/science/stephen-hawking/8996654/Prof-Stephen-Hawking-man-faces-nuclear-armageddon-and-must-colonise-space.html#
(15) The Ecocriticism Reader: Landmarks in Literary Ecology
Tekijät Cheryll Glotfelty,Harold Fromm University of Georgia Press 1996
(16) Egan, Gabriel: Green Shakespeare – from ecopolitics to ecocriticism, Routledge 2006
(17) Garrard, Greg: Ecocriticism, Routledge 2007
(18) Patriarkka Bartolomeos: Ympäristön haaste kirkolle - kirjoituksia ekologisesta vastuusta, Suomen ortodoksisen kulttuurikeskuksen säätiö
(19) http://www.thebulletin.org/
(20) Bill McKibben, The End of Nature, Anchor Books 1990
(21) http://en.wikipedia.org/wiki/Anthropocene
(22) http://www.ipcc.ch/ ja http://climate.nasa.gov/
(23) http://pasitoiviainen.wordpress.com/2010/12/17/totuus-tai-kuolema-%E2%80%93-agun-syyskokous-vaati-tieteilijoita-barrikaadeille/
(24) http://www.guardian.co.uk/environment/2008/jun/23/fossilfuels.climatechange
(25) mm. Steven Vogel teoksessa Critical Ecologies, Toim. Andrew Biro, University of Toronto Press 2011
(26) Andrew Biro artikkelissaan teoksessa Critical Ecologies, Toim. Andrew Biro, University of Toronto Press 2011
(27) Critical Ecologies, Toim. Andrew Biro, University of Toronto Press 2011
(28) Lainaus C.S Lewisiltä teoksessa William Leiss: The Domination of Nature (New York Georg Braziller, 1972) s.195
(29) Steven Vogel teoksessa Critical Ecologies, Toim. Andrew Biro, University of Toronto Press 2011
(30) R.K.Pachauri esitelmässään Tanner Akatemian Challenges of Climate Change-seminaarissa 2007
(31) Ian Angell, New Barbarian Manifesto Kogan Page Business Books (September 1, 2001) ja http://is2.lse.ac.uk/IanAngell/books/ian_barbarians.htm