Taide ja todellisuus 2020-luvulla

Sain eri suunnista viestejä, että taiteilija Anna Tuori on arvostellut Ylen haastattelussa Helsinki biennaaliin valmistelemaani teosta, ja yleisemminkin ilmasto/ympäristökysymysten sotkemista taiteeseen.

Arvostan Tuorin keskustelunavauksia erityisesti siksi, että itsekin pidän suorasukaisesta mielipiteiden vaihdosta. Päädyin siksi kirjoittamaan tämän kommentin ja julkaisemaan sen tällä ikivanhalla blogitililläni

Täytyy heti alkuun todeta, että ensimmäistä kertaa saan taiteen ammattilaiselta julkista kritiikkiä teoksesta ennen sen valmistumista, vain alustavan esittelytekstin perusteella. 

Tuorin teostani koskevissa huomioissa ei oikeastaan mikään pidä paikkaansa. Teoksessani ei  tule olemaan puuvenettä, vaan puukantinen lasikuituvene. Teos ei ensisijaisesti käsittele ilmastokysymystä, vaan energian kulutuksen ja hyvän elämän suhdetta. Teos ei pyri opettamaan, vaan keskustelemaan. 

Tuori kertoo lukeneensa esittelytekstin, muttei viittaa lainkaan tekstissä kerrottuihin asioihin, vaan omiin mielijohteisiinsa, joilla ei ole yhteyttä teosprojektiini. Se, ettei teosta ole vielä olemassakaan, ei estä Tuoria luonnehtimasta sitä yksinkertaistavaksi, elitistiseksi, saarnaavaksi ja taiteelliselta arvoltaan kyseenalaiseksi.

Tuori ei rajoita kritiikkiään vain yksittäiseen teokseen. Hänen mukaansa ilmastonmuutos ylipäätänsä ei sovi taiteen aiheeksi. Ja kuten esimerkki omasta teoshankkeestani kertoo, Tuori voinee luokitella mielessään melkein minkä tahansa teoksen ilmastotaiteeksi.

Teollisen kaupunkimiljöön ei 1800- luvun puolivälissä katsottu sopivan akateemisen kaunotaiteen aiheeksi. Taiteen tuli keskittyä klassisiin aiheisiin. Edistykselliset taitelijat halusivat kuitenkin murtautua ulos taiteen norsunluutorneista osallistuakseen ja kuvatakseen maailmaan muutosta. Näin syntyi avantgarde sekä moderni ja jälkimoderni taideajattelu, jota Tuorikin taiteilijana jatkaa.

Jo kauan ennen 1800-lukua taiteilijat ovat saaneet inspiraatiota taiteen ulkopuolelta, elollisesta ja elottomasta luonnosta, avaruudesta, tieteestä, uskonnoista, politiikasta ja maailmankäsitysten muutoksista.  Ja aina, jo kauan ennen Tuoria, on myös löytynyt traditionalisteja, jotka ovat vastustaneet muutosta ja taiteen liiallista osallistumista maailman menoon. 

Kuten lukemattomat taiteilijasukupolvet ovat joutuneet toteamaan,  taiteen erillisyys muusta yhteiskunnasta tai yhteiskuntia ylläpitävistä luonnonjärjestelmistä on hauras illuusio. 

Taiteella on toki omat traditionsa, ja sen kautta rakentuvat tarkastelukulmansa todellisuuteen. Taidetta ei voi samaistaa tieteeseen, talouteen, politiikkaan tai aktivismiin. Juuri siksi on oleellista, että myös taide rakentaa ymmärrystä elämäämme keskeisimmin vaikuttavista ilmiöistä, kuten ilmastonmuutoksesta.

Tuori näkee ilmastonmuutoksen vain sloganina, joka on hetkessä loppuun kaluttu, eikä ansaitse taiteellista käsittelyä. Tieteen ja todellisuutta koskevan havainnoinnin pohjalta kyseessä on todennäköisesti syvällisimmin ihmisyyden luonnetta muuttava ilmiö ihmiskunnan historiassa. Me todistamme seuraavien vuosikymmenien aikana tämän valtavan, moniulotteisen ja monissa kohdin vaikeasti sanallistettavan muutosten vyöryn, jonka jäljiltä mikään ei ole entisensä. 

Tuorin mielestä erityisesti taiteilijoiden tulisi kuitenkin ummistaa muutokselta silmänsä ja etsiä teostensa aiheet ja inspiraationsa menneestä maailmasta.

On totta, että iso osa ympäristöllisestä ajattelusta ja toiminnasta on vielä kehittymätöntä ja syventymätöntä. Taide ei kuitenkaan parane vaan näivettyy, jos taidetta ympäröivän ekologisen ja kosmisen järjestelmän hahmottaminen julistetaan epätaiteelliseksi.

Tuorin taideajattelu on erityisen kiinnostavaa pyrkimyksessään erottautua ihmisen ja ympäristön välisestä problematiikasta. Kuitenkin Tuorin teokset, niiden materiaalit ja jopa aiheet ovat syvästi ympäristöllisiä. Eronteko itsen, ihmiskulttuurin ja ympäristön välille on yleinen ilmastokriisin luonteen hahmottamista vaikeuttava väärinkäsitys. 

Tuori hyökkää kokemaansa “oikeaoppisuuden” vaatimusta vastaan toteamalla, että oikeaa taidetta voi olla oikeastaan vain yhteiskunnallisista ja ympäristöllisistä viittauksista vapaa taidemaalaus. Taiteellisen vapauden sijaan nämä ajatukset edustavat kuitenkin konservatiivista puritanismia. 

Elämä ja siten myös taide on mahdollista vain osana ilmastollista, ekologista ja kosmista järjestelmää.  Taiteilijana inspiroidun näistä yhteyksistä, en niinkään niiden kieltämisestä.