Polterzeitgeist – räyhähenkiaika. Mietteitä
kulttuurimme yliluonnollisuudesta
Pahoittelen
aluksi lukijalle tekstini synkkää tunnelmaa. Ympäristöjärjestöt ja
ympäristökasvattajat toivoisivat taiteilijalta tulevaisuususkoa pönkittäviä
positiivisia eleitä. Ihmisten enemmistö on kuulemma jo lamautunut ja masentunut
jatkuvista ahdistavista ympäristöuutisista.
Tilanne ei
kuitenkaan voi koskaan olla niin huono, että siltä kannattaisi sulkea silmät.
Kriittisyys ei ole kyynisyyttä, vaan toiveikkuutta. Kriittisyyden puute
vastaavasti tekee meistä paitsi tyhmiä, myös masentuneita.
Oli synkkä
ja myrkkyinen yö
Elettiin
syksyä 2007. Olin juuri saanut valmiiksi teokseni Brysseliin Marttyyrien
aukiolle. Isäni oli tullut mukaan näyttelyn avajaisiin ja lähdimme junalla
paluumatkalle kohti Helsinkiä.
Matkustimme
Kölnin, Hampurin ja Kööpenhaminan kautta Tukholmaan, jossa vaihdoimme laivaan.
Uni oli jäänyt vähiin ja olin rasittunut teoksen tekemisestä ja suunniteluun
kuluneista kuukausista. Halusin kiskaista ajatukseni toisaalle, valitsin
matkalukemiseksi suomalaisen arkkitehdin ja toimittajan, Pasi Toiviaisen kirjan
Ilmastonmuutos. Nyt. –Muistiinpanoja maailmanlopusta (1). Teos vei
todella muualle. Toiviainen maalasi eteen katastrofielokuvien maiseman, joka
valitettavasti perustui mielikuvituksen sijasta kylmiin faktoihin, itse asiassa
parhaaseen saatavilla olevaan ilmastotieteelliseen tutkimukseen. Kirjan myötä
tutuksi tulivat niin ihmiskunnan saasteet kuin Siperian sulavasta ikiroudasta
ja valtamerien valtavista metaaniklatraatti-varastoista ihmisen toiminnan takia
vapautuvat metaanipilvet. Vakuutuin siitä, että ympäristökriisi on
aikakauttamme määrittelevä kysymys, jota en taiteilijanakaan voi paeta.
Toiviainen
ravasi maailman tärkeimmissä ilmastotieteen tutkimusyksiköissä, tutkijan
huoneesta toiseen, hankkiakseen tietoa paitsi itselleen ja lukijoille myös
jakaakseen sitä tapaamilleen tutkijoille.
Ilmastonmuutostutkimusta samoin kuin
muutakin akateemista maailmaa kuvaa edelleenkin se, että viereisissä huoneissa omaan
tutkimukseensa uppoutuneet tieteilijät eivät välttämättä tiedä mitään toistensa
tutkimuksista, tuloksista tai edes kysymyksenasetteluista. Niinpä edes
ilmastonmuutoksen tutkijat eivät aina osanneet olla huolissaan saamistaan
tuloksista. Kammottavaksi kuva muodostui eri tutkimusten ja mallinnusten
tulosten yhdistyessä.
Tässä
tilanteessa toimittajan, tai oikeastaan kenen tahansa tiedon hankkimisesta
kiinnostuneen kansalaisen asema muodostui yhtäkkiä valtavan tärkeäksi.
Akateemiset yhteisöt eivät olleet tottuneet nivomaan tuottamaansa tietoa yhteen
tai reagoimaan ja tuottamaan ratkaisuja akuutteihin ongelmiin. Kokonaan tuntui
puuttuvan kyky visioida ilmastomallien ennustaman kehityksen vaikutuksia
yhteiskuntaan ja kulttuuriin.
Toiviaisen
lisäksi Suomesta ja maailmalta ponnahti esiin liuta loistavia muita
ympäristökirjailijoita ja blogikirjoittajia (2) jotka rakensivat kuvaa
kokonaisuudesta paremmin kuin yksikään akateeminen yksikkö. Osallistuin tähän
kirjoitteluun itsekin Suomen suurimmassa sanomalehdessä Helsingin Sanomissa sekä Suomen Kuvalehdessä ja
blogissani (3)julkaistuilla teksteillä. Oli hämmentävää huomata että rautaiset
energiapolitiikan asiantuntijat, pitkän linjan poliitikot ja muut yhteiskunnan
merkkihenkilöt saattoivat pohjata näkökulmansa täysin paikkaansa pitämättömiin
luuloihin. Hakukoneilla löytyi usein alle puolessa tunnissa arvovaltaisia tutkimuksia
ja artikkeleita, joiden tiedoilla taiteilijankin oli mahdollista kumota tekniikan
tohtoreiden argumentit.
Ihmisen
roolia ilmastonmuutoksen aiheuttajana epäiltiin laajasti vahvasta näytöstä
huolimatta. Sattumoisin epäilijät usein miten kiistivät myös kaikkien muiden
ympäristöongelmien olemassaolon ja puolustivat raivokkaasti talouskasvua ja
kansalaisen oikeutta säätelemättömään kuluttamiseen. Tuntuikin selvältä että
luonnontieteellisen debatin sijasta käytiin keskustelua yhteiskunnasta ja
kansalaisoikeuksista. Massiivisesta viherpesusta huolimatta oli selvää että
uusliberaali yhteiskuntamalli perustuu vahvasti ympäristöä koskevien
tosiasioiden kieltoon. Oikeus rikastua ja kuluttaa oli perustavanlaatuisempi
arvo kuin ympäristökriisin torjunta ja vakaan yhteiskunnan säilyttäminen.
Jo vuonna
2007 tiedettiin että länsimaisen elämäntavan aiheuttama ilmaston lämpeneminen
pilaa satojen miljoonien ihmisten elinolosuhteet. Tai oikeammin, viimeistään
2007 oli selvää että jo vuosikymmeniä aikaisemmin laaditut ennusteet
ekologiseen katastrofiin päätymisestä pitivät paikkansa. Nyt lämpenemisen
suorat ja välilliset vaikutukset, sekä muut ylikuluttamisen tuottamat ongelmat
aiheuttavat kymmeniä tuhansia kuolemantapauksia joka vuosi.
Toiviaisen
kirjan kysymyksenasettelut ja tunnelma erosivat aikaisempien vuosikymmenien
ekologisen herätyksen kirjallisuudesta. Vaikka teos pitää sisällän valtavan
määrän luonnontieteellistä faktaa, on se silti samaan aikaan kuvaus yksilön
inhimillisestä epätoivosta. Miksi mikään ei muutu saadun tiedon myötä, miksi
yhteiskunnat kulkevat tietoisesti kohti tuhoa? Kysymykset sijoittuvat
luonnontieteen ulkopuolelle, ne ovat syvästi yhteiskunnallisia, humanistisia,
psykologisia, kulttuurisia ja jopa teologisia dilemmoja.
Välillä
laitoin kirjan syrjään, katselin maisemia ja juttelin isän kanssa. Kävimme
ravintolavaunussa ja kävelimme asemilla junien vaihdon aikana. Kerroin isälle
kirjan sisällöstä, mutta huomasin että suorastaan suojelin isääni pahalta
tiedolta. Olin järjestänyt matkat junalla juuri ekologisista syistä ja tiesin
isän olevan siitä hyvillään. Matkassa oli jotain herraskaista, ainakin
verrattuna lentämiseen. En halunnut särkeä mukavaa tunnelmaa, jossa
ekologisilla teoilla ja oikeilla valinnoilla vielä oli merkitystä. Ajattelin
että isälläni on oikeus jo vähitellen vetäytyä kaikkein ankarimpien kysymysten
ääreltä, vaikka toisaalta tietenkin juuri hänen sukupolvensa on luonut lähestulkoon
koko sen ongelman jota Toiviaisen teos käsitteli.
Koska isäni
on psykiatri ja psykoanalyytikko, keskustelimme myös ympäristökriisin syistä ja
vaikutuksista ihmisen psyyken tasolla. Ongelman ydin ei ehkä ollutkaan tiedon
puutteessa, vaan tuhoavassa toiminnassa kaikesta tiedosta huolimatta. Yksilö
tai yhteiskunta ei suinkaan aina toimi rationaalisesti ja valitse parasta
vaihtoehtoa. Suuronnettomuuksien jälkihoitoon perehtyneen isäni mukaan
reaktiomme uhkaan ei aina ole rakentava, vaan saatamme kieltää uhan
defenssimekanismein ja koteloida kokemamme tuskalliset asiat, myös faktat,
syvälle sisimpäämme(4). Suuri osa psyykkisistä sairauksista pohjaa tällaiseen
koteloitumiseen, joka hoitamattomana johtaa mielisairauden lisäksi myös
fyysisiin oireisiin.
Erich
Frommin, yhden
Frankfurtin koulukunnan keskeisen teoreetikon, mukaan yhteiskuntakin voi olla
sairas, ja yhteiskunnan muuttamiseen voi suhtautua myös hoitoprosessina (5).
Yksilön sairaskertomuksilla, joita olen usein kuullut isältäni, tuntui todellakin
olevan yhtymäkohtia kokonaisten kansakuntien tilaan ja etenkin siihen tapaan,
jolla esimerkiksi tietoihin ilmastonmuutoksen ja siten elintapojemme
seurauksista on reagoitu. Tieto ja sen herättämä pelko on voinut myös
koteloitua sisälle ihmiseen tai yhteiskuntaan. Todellinen uhkatekijä voidaan
unohtaa myös projisoimalla uhka sopivaan sijaiskohteeseen. Fromm ja hänen
aikalaisensa Wilhelm Reich (6) pohtivat kirjoituksissaan
psykososiaalisia syitä fasismin nousulle. On vaikea välttyä analogialta, jossa
ilmeisen ympäristöuhan torjuminen pois mielestä ja järjestelmän kykenemättömyys
produktiiviseen toimintaan voi synnyttää hallitsemattomia yhteiskunnallisia
reaktioita, samaan tapaan kuin fasismin nousun aikoihin 1930-luvun Euroopassa.
Juna- ja
laivamatka päättyi Helsingin satamaan. Silmä kiinnittyi ympärillä pyörivään
arkeen ja sen käytäntöihin. Valtavan suuri osa kaikesta toiminnasta on täysin
epäkestävää, jopa niin suuri osa, että on pakko päätellä epäkestävyyden
itsessään olevan tärkeää ihmiskunnalle. Ehkä voimme osoittaa kuluttamisella ja
kuluttajuudella jotakin oleellista itsellemme? Voi olla että ihminen on
maapallon ainoa laji, joka pystyy muuntamaan ympäristön tarjoamia resursseja
täysin hyödyntämiskelvottomaksi ja myrkylliseksi jätteeksi. Toimintamme siirtää
luonnon elementtejä ikään kuin toiseen sfääriin, abstraktioiden maailmaan.
Siirrämme luontoa pois orgaanisesta kehyksestään ja muokkaamme siitä jotain
mikä ei enää koskaan (esim. styroksi) palaa alkuperäiseen muotoonsa. Olemme
siis absoluuttisessa merkityksessä uuden luojia emmekä syyttä kutsu
nykytaloutta luovaksi taloudeksi.
Luovaan talouteen erottomasti kytkeytyvä luovan
tuhon ajatus on syytä ottaa kirjaimellisesti. Luojan puutarhureiden sijasta
olemme tuhoavia jumalia, merkityksessä jota on vaikea irrottaa raamatullisesta
saatanasta.
Donald A
Burke tulkitsee Immanuel
Kantin subliimin/ylevän käsitettä siten, että siinä on kyse jonkin luonnon
elementin voimakkaasta kokemisesta, ilman että kyseisellä elementillä on
ei-toivottuja vaikutuksia ihmisen elämään(7). Burken mukaan luonto itsessään ei
ole ylevä, vaan ylevyys muodostuu luontoa kokevan subjektin kokemuksesta, jossa
hän voi tuntea samalla esteettistä mielihyvää, mutta myös ylemmyyttä suhteessa
luontoon. Ylevää on siis kokemus jylhästä vuoresta, jonka rinteillä voi lasketella
sen sijaan että joutuisi kamppailemaan kylmyydessä ja lumivyöryissä tai kokemus
myrskyävästä merestä kansibaarista käsin ilman ajautumista meren voimien
armoille. Tämä rakenne toistuu ruotsinlaivojen ja laskettelukeskuksien lisäksi
tavarataloissa, kodeissa, autoissa ja lentokoneissa. Haluamme erottua
luonnosta, haluamme näyttää että meidän ei tarvitse välittää luonnon ilmiöistä. Ilmastonmuutoksen kulttuurinen ulottuvuus on juuri tässä oleellisessa
pyrkimyksessä.
Ilmastonmuutos
itsessään vie kuitenkin pohjan mahdollisuudelta rakentaa riittäviä
suojarakenteita tai teknologioita jotka voisivat mahdollistaa ylevän
ekologisesta todellisuudesta erottautumisen. Samoin ilmastonmuutoksen
torjumiseen tähtäävät toimet riistävät meiltä juuri Kantilaisen dynaamisen
subliimin kokemisen mahdollisuuksia, kun joudumme ottamaan ympäristön (tai siis
itsemme) aiheuttaman uhan huomioon kaikessa toiminnassamme. Burken mukaan Theodor
Adorno ja Max Horkheimer kritisoivat Kantilaista subliimin käsitettä
juuri siksi, että asettaessaan ihmisen luonnon yläpuolelle, ihminen joutuu myös
kahlitsemaan oman sisäisen luontonsa. Sekä sisäisen että ulkoisen luonnon
kieltämiseen pohjaava elämä ei ole vain epäkestävää, vaan myös sosiaalisesti,
yhteiskunnallisesti ja älyllisesti epämielekästä.
Taidetta
tarvitaan juuri nyt, sillä järjen puhuminen kuluttaja- ja
tuhoaja-ihmiselle, on kuin selittäisi kuvia kuolleelle jänikselle (8). Kieli
itsessään voi rakentaa kulttuuristamme epäkestävää. Kun puhumme itsestämme
kuluttajina (Consume=tuhota,kalvaa, polttaa loppuun) luomme samalla itsensä
toteuttavaa profetiaa. Kieltäkin merkityksellisempiä ovat erilaiset käytännöt,
jotka usein ovat ajatteluamme vahvempi ja ensisijaisempi rakenne. Jos olemme
henkeen ja vereen kuluttajia ja elämme täysillä kulutuskulttuurissa, on muun
kuin tuhoavan ajattelun ja toiminnan omaksuminen todella haastavaa. Muutoksen
pakko lähteä syvältä, juuri siitä ihmisyyden mutapohjasta, jossa taide
sijaitsee. Ajatukset eivät riitä, jotain on tehtävä myös käytännössä. Kun
käytäntö itsessään nostetaan huomion ja ajattelun keskipisteeksi on kyse
taiteen teosta. Taiteilijan tehtävänä on uuden luomisen ohella pitää kiinni
taiteen tradition kautta kehittyneistä valistuneista luovuus- ja
taidekäsityksistä luovuuspuheen ja luovan talouden herätysliikkeiden rinnalla.
Taiteen traditio voi toimia luovan tuhon (9) vastavoimana.
”Jatkuvat
mullistukset tuotannossa, kaikkien yhteiskunnallisten olojen alituinen
järkkyminen, ikuinen epävarmuus ja liike erottavat porvariston aikakauden
kaikista muista. Kaikki tiukkaan piintyneet suhteet ja niihin liittyvät
vanhastaan arvossa pidetyt käsitykset ja näkemykset hajoavat, kaikki vasta
muodostuneet vanhenevat ehtimättä luutua. Kaikki säätyperäinen ja pysyväinen
vaihtuu utuna ilmaan, kaikki pyhä häväistään...” –Kommunistinen Manifesti (10)
Luontosuhteen
kipeä historia
Maailmanlaajuisen
ympäristöliikkeen samoin kuin ekologisen taiteenkin alkusysäykseksi on usein
mainittu Rachel Carsonin teos Äänetön kevät (11), joka käsitteli
hyönteismyrkky DDT:n vaikutuksia ympäristöön. Seuraava suuri ympäristöajattelun
aalto seurasi tulevaisuuden tutkimukseen keskittyvän Rooman klubin
julkaisemasta Kasvun rajat-raportista (12). Siinä todettiin ihmiskunnan
käyttävän moninkertaisesti enemmän resursseja kuin mitä maapallo pystyy
tuottamaan. Kolmas ja yhä jatkuva ympäristöherätyksen aalto pohjasi laajaan
havahtumiseen ilmastonmuutokseen ja ihmiseen sen aiheuttajana.
Donald
Hughesin Maailman
ympäristöhistoria -teoksen (13) esimerkit kulttuurien luontosuhteista eivät
ole rohkaisevia. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikki ihmiskunnan luomat
kulttuurit ovat tuhoutuneet niitä ylläpitävän elinympäristön ylikuluttamisen
suoriin tai välillisiin seurauksiin. Huomattava osa kulttuureista on myös
pohjautunut aina uusien asuinalueiden valtaamiseen entisten kuluessa loppuun.
Surullinen ja nykytilannetta ajatellen äärimmäisen huolestuttava esimerkki on
Pääsiäissaaren kulttuurin kohtalo. Saaren resurssit tuhlattiin valtavien
kivipatsaiden massatuotantoon ja koska saarelaisilla ei ollut teknologiaa joka
olisi mahdollistanut siirtymisen uudelle elinkelpoiselle alueelle, kulttuuri
tuhoutui nälänhätään ja lopulta kannibalismiin (13).
Välimeren
alueen metsät hävitettiin jo antiikin Kreikan ajalla, mikä puolestaan johti
massiiviseen eroosioon. Viljelymaiden köyhtyminen, kaupunkien saastuminen ja
jopa metsien hakkuiden aiheuttama ilmastonmuutos olivat tuttuja ilmiöitä
antiikin filosofeille ja kirjailijoille, samoin myös Shakespearelle ja hänen
aikalaisilleen. Uusi ekokriittinen tutkimus (15), (16) onkin löytänyt vanhoista
draamateksteistä viittauksia näihin ympäristökysymyksiin ja myös kiinnostavia
kuvauksia eri aikakausille tyypillisistä ympäristöongelmista. Viimeisen kahden
sadan vuoden aikana kehittynyt taidefilosofia ja taidehistoria on
ihmiskeskeisen painotuksensa vuoksi ollut kykenemätön ymmärtämään antiikin
taiteen luontoviittauksia muuna kuin ihmisen sisäisten tunnetilojen metaforina
(17). Sama ilmiö pätee laajemminkin länsimaiseen taiteen tulkintaan. Tämän
virheen oikaisemiseen on ryhdytty jo ympäristöestetiikan ja ekokritiikin
teorianmuodostuksessa. Toivottavaa olisi että meitä ympäröivä todellisuus
hyväksyttäisiin myös osaksi taidehistoriaa ja kuvataiteen teoriaa.
”Vihreäksi
patriarkaksi” kutsuttu
maailman ortodoksisen kirkon johtaja, Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos
on jo vuosikymmeniä saarnannut ekologisten kysymysten oleellisesta
merkityksestä kristittynä olemiselle (18). Askeesin ja paaston perinteet eivät
ole kehittyneet vain henkisen kasvun ja jumalasuhteen vaalimisen tarpeisiin,
vaan Bartolomeoksen mukaan niihin kätkeytyy syvää viisautta siitä, miten meidän
ihmisinä täytyy toimia, jos haluamme kulttuuriemme säilyvän. Hyvin
ajankohtaisia ovat myös Bartolomeoksen tekstin lainaukset Simeon Uusi
Teologilta, joka on käsitellyt kulutuksen ja aineellisen vaurauden suhdetta
paitsi kirkon opetuksiin, myös ympäristön nopeaan tuhoutumiseen. Uusi Teologi
kirjoitti aiheesta 900-luvun Konstantinopolissa, jossa vaurastuvan yläluokan
kulutustottumukset olivat yhtä pahassa ristiriidassa ympäristön sosiaalisen ja
ekologisen kantokyvyn kanssa kuin nykypäivänkin Istanbulin, Moskovan tai
Helsingin rikkaiden.
Ihmiskunnan
tuhoutumiseen johtavan ydinsodan todennäköisyyttä kuvaavan Tuomiopäivän
kellon viisareita on siirretty jälleen lähemmäs puolta yötä. Tilanne on nyt
lähes yhtä paha kuin kylmän sodan kriittisimpinä hetkinä. Kelloa operoiva
tiedemiesryhmä The Bulletin of Nuclear Scientists (19) perusteli
viisareiden siirtoa ydinaseiden leviämisellä ja erityisesti ilmastonmuutoksen
käsistä karkaamisen synnyttämällä riskillä hallitsemattomaan yhteiskunnalliseen
kehitykseen kaikkialla maailmassa. Yhtenä keskeisenä indikaattorina on juuri
nykyisten kohtalaisen vakaiden poliittisten ja taloudellisten järjestelmien
kykenemättömyys tunnistaa ja hoitaa kaikkein keskeisimpiä turvallisuuteen
vaikuttavia riskejä. Tämä ei luo myönteistä kuvaa järjestelmän kyvystä toimia
rakentavasti tilanteessa, jossa riskit alkavat laajassa mittakaavassa toteutua.
Vaadittavien päästörajoitusten lykkääminen jatkuvasti tulevaisuuteen johtaa
yhteiskunnallisiin takaisinkytkentöihin. Kun ympäristöuhkaan ei ole
reagoitu hyvän sään aikaan, on päättäjillä yhtäkkiä käsissään tilanne, jossa
päästöjä pitäisi leikata samalla kun ympäristökriisi on jo eskaloitunut
taloudelliseksi ja yhteiskunnalliseksi kriisiksi. Ongelmien kasautuessa
luultavasti turvaudutaan hätäratkaisuihin. Huomio kiinnittyy päivittäisten
ongelmien, ei ongelmien syiden, ratkaisuun. Näin katastrofaalinen kehitys
kiihtyy eksponentiaalisesti.
Kosmologi Stephen
Hawking pitää edellä mainituista syistä maapallon lähitulevaisuutta niin
uhattuna, että siirtokunnan luominen Marsiin olisi mahdollisesti ainut keino
säilyttää edes rippeitä sivilisaatiostamme muutaman sadan vuoden päähän (14).
Meillä ei nykyisellään ole kuitenkaan mitään käsitystä teknologiasta joka
mahdollistaisi edes muutaman sadan ihmisen lähettämisen maata lähimmille
planeetoille. Marsin tai jonkin muun avaruudessa olevan kohteen muokkaaminen
ihmiselle soveltuvaksi elinympäristöksi on mahdotonta ja siirtokuntien
pitäisikin tulla toimeen täysin eristyksissä ympäristöstään. Avaruus-siirtokuntien
rakentaminen vaatisi vakaita yhteiskuntia, jotka voivat vuosisatojen ajan
paneutua vaadittavan teknologian kehittämiseen. Juuri Hawkingin mainitsemien
uhkien takia emme todennäköisesti pysty tuottamaan vaadittua teknologiaa.
Pakopaikkaa ei siis ole luvassa.
Ympäristökriisi
ole enää suljettavissa vain ympäristöpolitiikan tai ympäristöajattelun sisälle,
vaan sen pitäisi kaiken järjen mukaan olla keskeinen osa kulttuuriamme ja
turvallisuuspolitiikkaamme. Ympäristökriisille ominaista on kuitenkin se, että
uhkaa ei pystytä järkevästi käsittelemään edes ja etenkään silloin kun se on jo
edennyt katastrofiksi.
Luonnon
loppu
Koska
suurelle osalle suomalaisia ja ehkä jopa ihmiskuntaa luonto merkitsee jotain
ikuista ja ihmistä suurempaa, pakenemme monenlaisia uhkia, myös
ympäristökriisiä tähän ajatukseemme luonnosta. Kuten Yhdysvaltalainen
ympäristökirjailija Bill McKibben on teoksessaan The End Of Nature
(20) tuonut esille, suurin osa kaikista uskontojärjestelmistä ja erityisesti
kristinusko, sijoittaa jumaluuden ja hengen ”luontoon”. Tai jos ei
suoranaisesti ”luontoon”, niin ainakin johonkin ihmisen ulkopuolella olevaan
universumiin, jonka osa planeettammekin ekosysteemi on. Uskontojen vaaliman
maailmankuvan kannalta onkin ongelmallista että valtavan suuri osa maailman
maapinta-alasta on ihmisen tavalla tai toisella muokkaamaa. Myös meret ovat
muuttuneet ihmisen toimien myötä. Viimeistään ilmakehän muutokset ja sen kautta
ihmisen toiminnan vaikutusten leviäminen joka ikiseen biotooppiin ja
organismiin planeetallamme aiheuttaa McKibbenin mukaan kristitylle vakavia
maailmankatsomuksellisia ongelmia.
Jos olemme
siirtyneet Antroposeeniin (21), jossa ihminen on planeettaa muuttavista
voimista mahtavin, (jopa tulivuoriakin voimakkaampi), mikä on jumaluuden rooli
maapallolla, ja missä tämä ihmisen ulkopuolinen toinen asustelee?
Abstraktiin ajatteluun taipuvaiset voivat helposti siirtää jumaluuden aina
uusille universumin vyöhykkeille sitä mukaa kun tietomme ja käytänteemme
valtaavat uusia alueita. Suurin osa ihmiskuntaa tuntee kuitenkin McKibbenin
(joka itse on vakaumuksellinen metodisti) mukaan eksistentiaalista surua ja
hätää jumaluuden asuinsijana toimineen ihmisen ulkopuolelle sijoittuvan luonnon
kadotessa maapallolta.
Papit
saattavat edelleen puhua hautajaisissa luomakunnan kauneudesta ja elämän
ikuisesta kiertokulusta. Mitä tarkoitetaan luomakunnalla, jos kirkon sisä- ja
ulkopuolella pian joka ikinen kasvi, säätila tai jopa vuodenaika on ihmisen
manipuloimaa? Hätä ja pelko eivät johdu yksinomaan siitä, että meitä kohtaa
ympäristökatastrofien myötä fyysinen vaara ja uhka, vaan ehkä vielä
ensisijaisemmin siitä, että olemme menettämässä tärkeimmän lohtumme – sen
kiertokulun ja jatkumon, johon meidän on ihmisinä tarkoitus kuulua ja joka
tekee myös kuoleman ajatuksesta jollain tapaa kauniin, tai ainakin siedettävän.
Luonnon
tuhoutumiseen johtavien epäkestävien käytänteiden sanotaan johtuvan siitä, että
ihmiset suhtautuvat luontoon vain resurssina tai materiaalina, jota voi mielin
määrin käyttää ihmisen oikkujen tyydyttämiseen. Maanviljelijöitä ja
metsänomistajia kaikkialla maailmassa syytetään kykenemättömyydestä ymmärtää
luonnon henkistä puolta ja luonnon itseisarvoa. Paradoksaalisesti
monet näistä ihmisistä kuitenkin kertovat luonnon olevan heille äärimmäisen
tärkeä, he puhuvat maanviljelystä osana luonnon kiertokulun ihmettä, metsä on
monille kirkko tai temppeli. Usein koetaan sanatonta syvää yhteyttä maahan,
veteen, ilmaan ja kasvikuntaan.
Luonnonsuojelijoiden
argumentteja saatetaan halveksua maaseudulla juuri siksi, että niiden ei koeta
kumpuavan todellisesta yhteydestä luontoon ja sen keskellä elämiseen.
Luonnonsuojelijoiden näkemykset ovat usein luonnontieteellisesti valistuneita
ja pohjaavat faktoihin, mutta samalla niistä todellakin loistaa kykenemättömyys
samaistua maaseudun ja metsien asukkaiden elämäntilanteeseen ja maailmankuvaan.
Yleinen maajussien toteamus: ”kyllä metsiä Suomessa riittää” , voi
toimia esimerkkinä. On helppoa vastata, että Suomessa riittää vain
tietynlaisia, ihmisen istuttamia ja muokkaamia metsäntapaisia viljelmiä, kun
taas luonnonmetsää on äärimmäisen vähän (alle 5%) jäljellä. Väittely jumiutuu
helposti kahteen eri näkökulmaan siitä, mitä on oikea metsä. Luonnontieteellisen
argumentaation vaikutusmahdollisuudet ovat vähäiset sillä kyse on
kulttuurisesta ja yhteiskunnallisesta keskustelusta. Olisi hedelmällistä
tulkita toteamusta maailmankuvan manifestaationa. Metsät ja se että niitä
riittää pitää tätä maailmankuvaa eheänä. Jos tämä monille niin oleellinen
käsitys halutaan särkeä, pitää miettiä mitä tarjoaa tilalle. Miten syrjäisten
pohjoisten havumetsien keskellä elävän ja äärimmäisen vähäisillä sosiaalisilla
kontakteilla sinnittelevän ihmisen psyyke kestää havahtumisen siihen että häntä
ympäröivä luonto on kaikista ekologisista, esteettisistä ja kulttuurisista
arvoista tyhjennettyä teollisuuden materiaalivarastoa?
Vanhentuneista
luontokäsityksistä ei välttämättä pidetä kiinni siksi, että ne pohjaisivat
parhaaseen mahdolliseen tietoon, vaan siksi, että uusi tieto ei ole pystynyt
luomaan ympärilleen mielekästä inhimillisen elämän viitekehystä. Tieto ei ole
kytkeytynyt kulttuurisesti rikkaaseen tai edes kelvolliseen elämisen tapaan ja
käytäntöihin, joihin ihmisten enemmistö voisi samaistua, tai joita voisi
kirjoittaa surunvalitteluadresseihin nykyisten falskien mutta toimivien
luontovärssyjen sijaan.
Kriittistä
ekologiaa
Vuonna 2009
perustettu Mustarinda-seura syntyi aivan toisenlaiseen maailmaan ja
toisenlaisten tietojen ja näkemysten ajamana kuin vaikkapa 1970-luvulla
perustetut luonto- tai kulttuurialan yhdistykset. Ehkä tärkein havaintomme oli,
kuinka vähäiset vaikutukset ympäristöliikkeellä on tähän mennessä ollut
ihmiskunnan toimintaan. Koko ympäristökysymystä ja ympäristöliikkeiden
strategioita onkin tarkasteltava kriittisesti, uudesta näkökulmasta, jotta
tarvittavaa nopeaa edistystä saataisiin aikaan.
Elämme
ainutlaatuisia aikoja ihmiskunnan kulttuurisessa kehityksessä. Kaikkina
aikaisempina aikakausina talous on lopulta toiminut kulttuurisen toiminnan
mahdollistajana. Nyt Suomessa ja muuallakin maailmassa kulttuurin tehtävänä on
palvella taloutta, talous on siten muuntunut välinearvosta ihmisyyden ylimmäksi
päämääräksi. Talouden ainut mittari on kertyneen pääoman määrä. Näin olemme
kokonaan menettämässä kvalitatiivisen näkökulman elämäämme todellisuuteen, ja
ainoastaan (rahan) määrä ratkaisee. Tätä voinee pitää ihmisyyden äärimmäisenä
rappiotilana. Kun Englannissa uhattiin toisen maailmasodan aikana sulkea
teattereita ja oopperataloja varojen puutteessa, kerrotaan Winston Churchillin
vastustaneen tätä jyrkästi ja todenneen että mitä ihmettä sodassa sitten
puolustettaisiin jos ei englantilaista kulttuuria ja sivistystä? Paljon on
muuttunut näistä ajoista.
Kilpailutalouden
kieli, käytänteet ja maailmankuva valtaavat kulttuurin lisäksi kaikki muut
yhteiskunnan osa-alueet. Jopa ympäristöjärjestöt saattavat puolusta luontoa kuvaamalla
sitä ekosysteemipalveluksi, joka tuottaa meille tarvitsemiamme tuotteita, kuten
ilmaa, vettä ja ravintoa. Myös sana ekologia ymmärretään usein
”luonnontaloutena”. Monet ekologit ja biologit laskevat yksilöiden ja lajien
määriä sekä niiden toiselleen tuottamia palveluita, kysyntää ja tarjontaa,
aivan kuin luonnossakin elettäisiin uusliberalistisen kilpailuyhteiskunnan
säännöillä.
Karmivan
esimerkin luonnon taloudellistamisesta tarjoaa suomalainen poliitikko ja
europarlamentaarikko Eija-Riitta Korhola, joka mainitsee ympäristöasioiden
hoitamisen tärkeimmäksi teemakseen ja hän on myös aktiivisesti osallistunut
EU:n ympäristölainsäädännön ja ilmastonmuutoksen hillitsemistoimien
suunnitteluun ja päätöksentekoon. Hän on myös juuri viimeistelemässä
Ilmastopolitiikkaa käsittelevää väitöskirjaansa. Korhola kirjoittaa blogissaan
talouskasvusta seuraavasti: Minä väittäisin, että kasvu tulee perimmiltään
luonnosta. Talouskasvu perustuu luonnon ilmaispalveluihin, joita meille on
tarjolla lämmön, valon, veden ja ravinnon muodossa. Kun luonto kasvaa, olisi
hämmästyttävää ellei ihminen toimintoineen tekisi samoin. Kaikilla elävillä
organismeilla on tarve kasvaa ja lisätä järjestystä. Kasvu on todellista
vihreyttä.
Talouskasvun
nähdään olevan erottamaton osa luontoa, ja vastaavasti pyrkimys kohtuutalouteen
tai talouslaskuun on luonnotonta. Korhola tuntuu pohjaavan käsityksensä
luonnosta ja universumista pikemminkin keskiajan alkemian, kuin viime
vuosisatoina tehdyn tieteen pohjalle. Väite, että luonnon koko jatkuvasti
kasvaisi, on täsmälleen yhtä epätieteellinen kuin väite maapallon litteydestä. Juuri
tämänkaltaisilla absurdeilla argumenteilla yhteiskuntiamme kuitenkin tällä
hetkellä johdetaan. Kuriositeettinä toinenkin esimerkki: Eräässä
Mars-tutkimusta käsittelevässä dokumenttielokuvassa Nasan rahoituksesta
päättävältä Senaattorilta kysyttiin, miksi rahoitusta siirretään jatkuvasti
pois ilmastonmuutoksen tutkimuksesta Mars-tutkimukseen. Senaattori nauroi, ja
vastasi, että eihän ilmastonmuutosta ole mitään järkeä tutkia, kun sitä ei ole
olemassakaan ja toisaalta ilmaston lämpeneminenhän olisi vain mukava asia. Senaattori
vakavoitua ja jatkoi, että Mars-tutkimus on erityisen tärkeää siitäkin syystä,
että todellisten kristityiden velvollisuutena on levittää kristinuskoa myös
avaruuteen.
Viime vuonna
Pasi Toiviainen raportoi kokemuksistaan AGU:n (American Geohysical
Union) syyskokouksesta San Franciscosta blogissaan otsikolla: Totuus tai
kuolema. Agun syyskokous vaatii tieteilijöitä barrikadeille (23). Maailman
arvovaltaisimpiin kuuluvassa luonnontieteilijöiden tapaamisessa ei Toiviaisen
mukaan keskusteltu ilmastonmuutoksen olemassaolosta, vaan siitä, miten voi olla
mahdollista että määrätietoisiin toimiin ilmiön hillitsemiseksi ei ole
vieläkään ryhdytty. Nasan johtava ilmastotieteilijä James Hansen on
vaatinut ilmastonmuutoksen torjuntaa tietoisesti estävien energiayhtiöiden
johtajien haastamista oikeuteen rikoksista ihmiskuntaa vastaan (24).
AGU:sta
Toiviaisen kautta välittyneet keskustelut herättävät paljon ajatuksia.
Politiikkaa seuratessa on pakko huomata että tieto tai asiantuntijuus vaikuttaa
hämmästyttävän vähän isoissa, jopa koko ihmiskuntaa koskevissa päätöksissä. Tieteen
uskottavuutta vastaan on hyökätty toistuvasti mm. Suomessa eduskuntavaaleissa massiivisen
vaalivoiton saaneen äärioikeistolaisen ja äärikonservatiivisen Perussuomalaiset
–puolueen toimesta. Perussuomalaisten vaalikampanjassa vedottiin laajaan
salaliittoon joka on luonut väitteen ilmastonmuutoksesta vain omien etujensa
ajamisen välineeksi. Salaliiton olemassaoloa perustellaan syksyllä 2009 esiin
tulleella epäilyllä kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n muutamien tukijoiden
mahdollisista ilmaston lämpenemistä tietoisesti liioittelevista
tutkimustuloksista. Epäilyt tutkittiin huolellisesti vuoden 2010 aikana jonka
jälkeen IPCC:n auktoriteettia ilmastotieteen asiantuntijaelimenä ei ole kyseenalaistettu.
Samaan aikaan lukuisat lisäraportit ja mittaustulokset vahvistivat
lämpenemiskehityksen ja ihmisen roolin sen kiihdyttäjänä. Perussuomalaiset ei kuitenkaan edelleenkään
ole virallisesti muuttanut kantaansa ilmastonmuutokseen.
On
terveellistä pohtia kriittisesti nykyisen luontoajattelun todellisia päämääriä.
Ehkä näin voidaan ymmärtää paremmin sitä tosiasiaa että kaikesta vihreästä ja
ekologisesta toiminnasta, puolueista ja liikkeistä huolimatta toimintamme
ympäristöä kohtaan on jatkuvasti yhä tuhoavampaa. Luonnon tuhoutuminen
kytkeytyy läheisesti sosiaaliseen epäoikeudenmukaisuuteen ja ihmiskunnan suuren
enemmistön vieraantumiseen paitsi omasta työstään myös ympäristöstä, joka on
kokonaisuudessaan kapitalisoitujen tuotantovoimien hallinnassa (26).
Teoksessa Critical
Ecology (27) pohditaan monien eri tekstien voimin ekologian ja kriittisen
teorian suhdetta. Kriittinen teoria pohjaa monilta osin Marxin
yhteiskuntafilosofiaan. Kriittisen ekologisen ajattelun ydintermejä onkin
vieraantuminen, jossa ympäristöstä vieraannutaan hyvin samanlaisen mekanismin
myötä kuin työn tekijä vieraantuu omasta työstään ja sen tuloksista.
Ympäristöstä vieraantuminen tarkoittaa sitä, että emme ota huomioon
ympäristömme luonnetta vuorovaikutuskenttänä jossa tietyt tahot käyttävät
valtaa toisia enemmän, ja jossa ympäristöä käytetään enemmän etuoikeutettujen
joukon kuin ihmiskunnan enemmistön hyväksi.
’What we call Man’s power over Nature turns out
to be a power exercised by some men over other men with nature as its instrument’ -C.S Lewis (28)
Kun
ympäristökriisiä lähestyy kriittisen teorian kautta, näyttäytyy nykyisin
vallalla oleva ympäristö- ja teknologiaoptimismi varsin perusteettomalta.
Ympäristöongelmien syynä ei ole kriittisen teorian edustajien mukaan missään
vaiheessa ollut teknologian vajavaisuus ja siitä johtuva kykenemättömyys
ekologiseen elämäntapaan. Pikemminkin syynä on ollut juuri teknologian
kehittyminen jatkuvasti vieraammaksi sitä käyttävälle ihmiselle ja samalla myös
ympäristölle. Ja jälleen tämä vieraus tarkoittaa kykenemättömyyttä nähdä
teknologiaa ja sitä tuottavaa yhteiskuntaa konstruktioksi, joka on rakentunut
tiettyjen intressien toteuttamiseksi, ja jonka suuntaa voimme myös aktiivisesti
ohjailla sen sijaan että olisimme kasvottomien tuotanto- ja markkinavoimien
vietävänä (29).
Voi olla
että kokemus nykyisen elämäntavan tai arvojärjestelmän tyhjyydestä ei
kuvasta vain kokijan maailmantuskaa. On mahdollista että kulutus- ja
kasvuyhteiskunta on todella kulttuurisesti ja elämänkatsomuksellisesti tyhjä
verrattuna moniin muihin yhteiskuntiin. Tuskin yhdessäkään aikaisemmassa
yhteiskunnassa on tehty niin valtavasti työtä niin vähäisin sisällöllisin
perustein tai tavoittein, tai jopa kokonaan ilman tavoitetta.
Kulutusyhteiskunnallahan ei tietyn kulutus- ja elintason saavuttamisen jälkeen
ole mitään muuta tavoitetta kuin pitää yllä itseään ja tämä ylläpito ei ole
mahdollista ilman jatkuvaa kasvua. Yritysten markkinoinnin lisäksi tarvittaessa
myös valtio patistaa ihmisiä kuluttamaan enemmän. Vuoden 2008 talouskriisin
aikana Suomen valtio käynnisti massiivisen mediakampanjan jolla kehotettiin
kansalaisia lisäämään kulutusta säästämisen sijasta. Myös Suomessa jaettavien
valtiollisten ja EU:n tukien pääasiallisena tavoitteena on kasvattaa tuotantoa
lisäämällä kulutusta. Vähäpäästöisempiä autoja tai asuntoja ei kannata juhlia
ekologisuuden voittoina niin kauan kun kaikki saavutetut päästövähennykset
katoavat talouskasvun pakon aiheuttamaan valtavaan kokonaispäästöjen kasvuun.
Maailman
ilmastopaneelin puheenjohtaja R.K Pachauri totesi jo vuosia sitten, että
ilmastokatastrofilta voidaan välttyä vain globaalin kulttuurisen murroksen
kautta (30). Nyt muutamaa vuotta myöhemmin on vielä selvempää, että teknologia
ja markkinat eivät itsessään kykene sopeutumaan planeetan asettamiin
rajoitteisiin. Markkinaohjaus ei kykene estämään kriisejä, vaan pikemmin
hakeutuu niitä kohti. Markkinoiden kannustaminen vapaaehtoiseen ekologisuuteen
on johtanut lähinnä viherpesuun ja mitään todellista edistystä
ympäristöasioissa ei ole saavutettu. Pachauri ei kuvannut kovin tarkasti, mitä
hän kulttuurisella murroksella tarkoitti, mutta uskoisin että kyse on
erityisesti siitä, että kulttuurielämä osallistuisi aktiivisesti ihmisen
ympäristösuhteen analyysiin ja korjaamiseen. Lisäisin tähän vielä sen, että
kulttuurisia arvoja ja kulttuurista ihmisyyttä korostamalla voidaan päästä
markkinoiden tuhoisan logiikan ulkopuolelle, joka puolestaan mahdollistaa
reagoinnin uhkiin niiden edellyttämällä tavalla.
Pachauri,
sen enempää kuin kukaan muukaan ei voi tietää, mitä kulttuurielämän pitäisi
tehdä ja millaista kulttuuria nyt pitäisi tuottaa. Tämän kysymyksen tarkempi
pohdinta on kulttuurin tekijöiden tehtävä. Pachauri ei varmasti myöskään
tarkoittanut että taiteen olisi alistuttava tuottamaan ratkaisuja tiettyyn
ongelmaan ja luovuttava omasta vapaudestaan. Pachaurin ja monien muiden
pääviestinä kulttuurin tekijöille on että ihmisen ja luonnon välisen suhteen
ongelmat ja niiden seurauksena syntynyt ympäristökriisi on aikakautemme tärkein
kysymys, joka määrittelee tavalla tai toisella kaikkea sitä, mitä nyt ja
tulevina vuosikymmeninä teemme. Tämä ultimatum ei sekään vielä tarkoita että
kaikkien taiteilijoiden ja taideteosten olisi keskityttävä vain tähän
kysymykseen. Ajattelevan, ja koulutetun ihmisen velvollisuutena on kuitenkin
olla tietoinen siitä, mitä ympärillä maailmassa tapahtuu. Tämän tietoisuuden
kautta voi tehdä oman ratkaisunsa siitä, mihin teemoihin haluaa vaikkapa
taiteilijana tai tutkijana keskittyä.
Uusi
barbaria
Kun mietimme
kulttuurin ja taiteen suhdetta ympäröivään yhteiskuntaan ja sen arvoihin,
voimme ehkä hyötyä Uuden barbarian -käsitteestä. London School of
Economicsin informaatiotieteen emeritusprofessori Ian Angell toteaa tunnetussa
teoksessaan New Barbarian Manifesto (31) että nykyisessä kilpailutaloudessa
pärjäävät parhaiten barbaarit joita ajaa kulttuuristen, sosiaalisten tai
eettisten tavoitteiden sijasta puhdas kilpailuvietti ja halu osoittaa omaa
vahvuutta suhteessa muihin.
Ian Angell esittelee kirjaansa seuraavasti:
“This is a brutal and brutish world, a world of barbarians, where the
certainties of the twentieth century, its power bases, its institutions are
collapsing. Individuals, companies, communities and countries will either be
catapulted into a new prosperity, or be relegated to poverty, obscurity and
extinction. New technology is undermining societal stability. Our
twentieth-century socio-economic institutions must either mutate or die.”
Nämä sanat
muodostuivat profetiaksi. Samoja ajatuksia toistetaan loputtomasti vain hiukan
eri sanavalinnoilla kilpailuyhteiskunnan ja sen instituutioiden
rakennemuutoksen kivijalkoina toimivissa markkinointi-, tuotteistamis- ja
brandäysoppaissa. Juuri Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan alasajossa
brutaaliuden näkee selkeimmin. Suomi on ollut yksi maailman kehittyneimpiä
yhteiskuntia sivistyksen, koulutuksen, demokratian, tasa-arvon sekä sosiaali-
ja terveyspalveluiden osalta. Jostain käsittämättömästä syystä yhteiskuntaamme
on suomalaisten päättäjien toimesta viime vuosien ajan pyritty kaikin keinoin
heikentämään. Juuri ne elementit joissa edustimme maailman huippua, ja joista
monet muut kansakunnat meitä kadehtivat, ovat joutuneet uusliberalismin
barbaarisen hyökkäyksen kohteeksi.
Monien
tärkeimpien yhteiskunnallisten vaikuttajiemme maailmankuva Suomessa, EU:ssa ja
muualla maailmassa vastaa Ian Angellin määritelmää uudesta barbaarien luokasta.
Angell ei käytä sanaa barbaari tuomitsevassa, vaan toteavassa ja jopa
ihailevassa merkityksessä. Perinteiselle sivistyskäsitykselle vastakkaisten
barbaaristen tai epä-älyllisten arvojen esittäminen tulkitaankin hämmästyttävän
usein myönteiseksi esiintuloksi.
Kristinusko
on jo kaksi tuhatta vuotta puhunut kohtuuteen ja epämateriaalisiin arvoihin
pohjaavan elämäntavan puolesta. Tiede, sivistys ja kasvatus kaikkialla
maailmassa on kautta aikojen painottanut arvoja jotka voimme tulkita hyvinkin
ekologisiksi. Taide ja kulttuuri ovat nekin usein pyrkineet painottamaan
epämateriaalisia arvoja ja inhimillistä arvokkuutta jopa silloin, ja ehkä
etenkin silloin, kun teokset ovat tehty fyysistä materiaalia muokkaamalla. Valistuneen
yhteiskunnallisen ajattelun ja politiikan hyveenä (enemmän tai vähemmän
utooppisena) on ollut vakauden ja hyvinvoinnin luominen, ei pelkästään
rikkaille ja etuoikeutetuille, vaan koko kansalle.
Ehkä suurin virheemme onkin
yritys keksiä pyörä uudestaan. Ekologisen tai vihreän piipertelyn
sijasta meidän pitäisi luoda edellytykset uudelle valistuksen aikakaudelle.
Vihollisemme ei ole epäekologisuus vaan ihmiskunnassa aina aika ajoin esiin
nouseva ja sen keskeiset instituutiot valtaava inhimillisyyttä, älyä ja
sivistystä halveksuva barbaarisuus, joka ajaa meitä jälleen kerran kohti tuhoa
ja pimeitä vuosisatoja.
En kannata radikalismia tai fundamentalismia, enkä liioin toivo
kulttuurivallankumousta tai muitakaan rajuja mullistuksia. Juuri siksi
eläminen nykyisessä järjestelmässä on vastoin vakaumustani. Kilpailuyhteiskunta ja kasvutalous edustavat hirviömäista fundamentalismia ja äärimäistä radikalismia joka raunioittaa lopulta kaikki elämää suojelevat rakenteet.
Kannatan demokratiaa, tasa-arvoa ja vakautta joka mahdollistaa
inhimillisen sivistyksen ja kulttuurin kehityksen ja yhä kokonaisvaltaisemman
suhteen muodostumisen meitä ympäröivään universumiin. Näitä päämääriä
taloudenkin on syytä alistua palvelemaan.
“The final chapter will show you How to become
a winner in the coming battle: how to be a 'new barbarian.' Always remember
Baudelaire's analysis of this brutal and brutish world: "one is punished
for being weak, not for being cruel." Welcome to the future. Welcome to
the "Brave New World" of The New Barbarian Manifesto.”
Viitteet:
(1) Pasi
Toiviainen, Ilmastonmuutos. Nyt. – Muistiinpanoja maailmanlopusta, Otava 2007
(2) Esim. Tuukka Simonen: http://tuukkasimonen.blogspot.com/
(3) anttimajava.blogspot.com/
(4) Heikki Majava, Psykoterapia ihmismielen löytöretkenä, Therapeia Säätiö 2012
(5) Mika Pekkola Prophet of Radicalism. Erich Fromm and the Figurative
Constitution of the Crisis of Modernity,Jyväskylän yliopisto 2010
(6) Wilhelm Reich, Fasisimin Massapsykologia,Otava, 1973
(7) Donald A Burke, Adornos Aesthetic Ratioanality- On the Dialectic of Natural
andArtistic Beauty, teoksessa Critical Ecologie, University of Toronto Press
2011
(8) Joseph Beuysin performanssi. http://en.wikipedia.org/wiki/How_to_Explain_Pictures_to_a_Dead_Hare
(9) Erkki Karvonen: Luova tuhoaminen pitää talouden rattaat pyörimässä,
artikkeli julkaistu Aamulehdessä 1998 http://www.uta.fi/~tierka/schum.htm
(10) Marx Karl, Engels Friedrich Kommunistinen manifesti, Vastapaino 1998
(11) Rachel Carson, Äänetön Kevät
http://fi.wikipedia.org/wiki/%C3%84%C3%A4net%C3%B6n_kev%C3%A4t
(12) http://fi.wikipedia.org/wiki/Kasvun_rajat 2010
(13) Hughes J. Donald, Maailman ympäristöhistoria, Vastapaino 2008
(14) http://www.telegraph.co.uk/science/stephen-hawking/8996654/Prof-Stephen-Hawking-man-faces-nuclear-armageddon-and-must-colonise-space.html#
(15) The Ecocriticism Reader: Landmarks in Literary Ecology
Tekijät Cheryll Glotfelty,Harold Fromm University of Georgia Press 1996
(16) Egan, Gabriel: Green Shakespeare – from ecopolitics to ecocriticism,
Routledge 2006
(17) Garrard, Greg: Ecocriticism, Routledge 2007
(18) Patriarkka Bartolomeos: Ympäristön haaste kirkolle - kirjoituksia
ekologisesta vastuusta, Suomen ortodoksisen kulttuurikeskuksen säätiö
(19) http://www.thebulletin.org/
(20) Bill McKibben, The End of Nature, Anchor Books 1990
(21) http://en.wikipedia.org/wiki/Anthropocene
(22) http://www.ipcc.ch/ ja http://climate.nasa.gov/
(23) http://pasitoiviainen.wordpress.com/2010/12/17/totuus-tai-kuolema-%E2%80%93-agun-syyskokous-vaati-tieteilijoita-barrikaadeille/
(24)
http://www.guardian.co.uk/environment/2008/jun/23/fossilfuels.climatechange
(25) mm. Steven Vogel teoksessa Critical Ecologies, Toim. Andrew Biro, University of
Toronto Press 2011
(26) Andrew Biro artikkelissaan teoksessa Critical Ecologies, Toim. Andrew
Biro, University of Toronto Press 2011
(27) Critical Ecologies, Toim. Andrew Biro, University of Toronto Press 2011
(28) Lainaus C.S Lewisiltä teoksessa William Leiss: The Domination of Nature (New
York Georg Braziller, 1972) s.195
(29) Steven Vogel teoksessa Critical Ecologies, Toim. Andrew Biro, University
of Toronto Press 2011
(30) R.K.Pachauri esitelmässään Tanner Akatemian Challenges of Climate
Change-seminaarissa 2007
(31) Ian Angell, New Barbarian Manifesto Kogan Page Business Books (September
1, 2001) ja http://is2.lse.ac.uk/IanAngell/books/ian_barbarians.htm