Ympäristökriisin hoito on turvallisuuspolitiikkaa
Meidän on päätettävä pikaisesti haluammeko siirtyä ekosysteemin rajallisuuden tunnistavaan järjestelmään hallitusti vai hallitsemattomasti. Kun yhteiskunnan vakaus ja demokraattinen kehitys on uhattuna, valmistautuminen tulevaan murrokseen ei ole enää ympäristökysymys vaan keskeinen osa turvallisuuspolitiikkaa ja kriisinhallintaa.
Ilmasto lämpenee ja ilmastopäästöt kasvavat nopeammin kuin tähänastisissa malleissa on osattu odottaa. Samalla tieteellinen näyttö ihmisen toiminnan vaikutuksista ilmastonmuutokseen on yhä vankempi ja lämpenemisen seurauksista saadaan yhä huolestuttavampia arvioita. Vain muutama prosentti kaikesta ilmastonmuutostutkimuksesta epäilee lämpenemiskehitystä ja ihmisen toiminnan merkitystä sen aiheuttajana. Ilmastonmuutoksen lisäksi käynnissä on lukuisia muita elinympäristöjen kantokykyä heikentäviä ekologisia kriisejä.
Tieteentekijöiden, lukuisten valtioiden ja kansalaisjärjestöjen rinnalla myös 285 maailman suurimpiin kuuluvaa institutionaalista sijoittajaa, jotka hallitsevat yhteensä 20 biljoonan dollarin varallisuutta, esittivät Durbanin ilmastokokoukselle vetoomuksen pikaisista poliittisista toimista lämpenemisen hillitsemiseksi kahteen asteeseen. Selkeä poliittinen ratkaisu mahdollistaisi kestävien ja ilmastoystävällisten markkinoiden syntymisen, ja tekisi toisaalta mahdottomaksi hankkia kilpailuetua likaisella ja vastuuttomalla tuotannolla. Sijoittajat pitävät hallitsemattoman ilmastonmuutoksen riskiä suurena uhkana maailmantaloudelle ja sijoitusvarallisuutensa arvon säilymiselle. Onkin syytä kysyä, miksi kansalaisten turvallisuudesta ja vakaasta yhteiskunnallisesti kehityksestä viime kädessä vastaavat poliittiset päättäjät ovat valmiita kovempaan uhkapeliin kuin riskinottoon ja lyhyen tähtäimen voitontavoitteluun rutinoituneet sijoittajat?
Syystä tai toisesta sijoittajien vetoomus jäi Suomessa huomiotta. Myöskään vetoomuksen allekirjoittajissa ei ollut kuin yksi suomalainen toimija, vakuutus- ja pankkikonserni Pohjola. Vertailun vuoksi voidaan mainita että muista pohjoismaista lähes kaikki keskeiset vakuutus ja finanssikonsernit olivat vetoomuksen takana.
Onko Suomessa aliarvioitu globaalien uhkakuvien vaikutusta Suomen kansalaisiin tai suomalaisiin vakuutusyhtiöihin ja eläkkeensaajiin? Onko suhteellisen vakaa kotimainen kehitys tehnyt meidät sokeiksi globaalille muutokselle ja uhkakuville?
Äskettäin uutisoitiin suunnitelmista laajentaa Suomalaisten eläkevakuutusyhtiöiden riskinottomahdollisuuksia sijoitusmarkkinoilla. Miten riskin lisääntyminen palvelee eläkkeensaaja tai etenkään nykyistä työeläkemaksun maksajaa? Sijoitustoiminnan riskit kasvavat joka tapauksessa ja uhka sijoitusten menettämisestä on yhä konkreettisempi. Voitot ovatkin todennäköisiä vain hetkellisesti. Lyhyen tähtäimen voitot kartuttavat lähinnä eläkeyhtiön johdon optioita, mikä on luultavasti uudistuksen ainoa todellinen syy. Eläkevakuutussijoituksien pitkän aikavälin tappiot taas maksaa kansa pienentyneinä eläkkeinä, tai jos valtio kattaa tappiota, korkeampana verotuksena ja huonontuneina yhteiskunnallisina palveluina.
Riskinotossa menestyminen vaatisi kaukonäköisyyttä ja kykyä hahmottaa globaalin kehityksen suuntaviivoja. Ilmastonmuutoksen hidastamiseen pyrkivä sijoittajavetoomus on juuri tällaista kaukonäköistä toimintaa, jolla pyritään sijoitusmarkkinoiden ja investointien eli viimekädessä eläkkeensaajien edun turvaamiseen. Poisjäänti vetoomuksesta puolestaan kertoo lyhytjänteisyydestä ja typeryydestä, joka ei lupaa hyvää myöskään riskisijoituksia tehtäessä.
Perimmäinen ongelma eläkevakuutusyhtiöiden toiminnassa on se, että niissä eläkemaksujen kerääminen ja sijoittaminen nähdään taloudellisena toimenpiteenä, jolla on ainoastaan miinus tai plusmerkkisiä taloudellisia seuraamuksia. Todellisuudessa eläkevakuutusyhtiöt ovat maailman suurimpia investoijia, joilla on valtava vaikutus kaikkeen siihen, mitä ihmiskunta tekee tai kokee merkitykselliseksi.
Eläkevakuutusyhtiöiden asiakkaan näkökulmasta olisi äärimmäisen tärkeää kantaa taloudellisen voitontavoittelun lisäksi huolta myös yhteiskunnallisesta ja ekologisesta kehityksestä. Nykyisiltä markkinoilta saa suurimmat voitot ekologisesti ja moraalisesti kestämättömillä sijoituksilla, jotka vaarantavat yhteiskuntien ja niiden kansalaisten turvallisen tulevaisuuden. Riskisijoittaminen tällaisin kohteisiin syö nopeasti mahdollisten taloudellisten voittojen merkityksen.
Eläkevakuutusyhtiöissä samoin kuin kaikkialla muuallakin yhteiskunnassa on pakko tunnistaa raha- ja finanssitalouden ulkopuoliset tekijät. Eläkeyhtiöiden päätehtävänä ei ole maksimaalisten sijoitustuottojen hankkiminen, vaan turvallisen ja hyvinvoivan ympäristön takaaminen eläkkeelle jääville kansalaisille. Eläkeyhtiöt ovat tämän kauas tulevaisuuteen yltävän tehtävänsä takia avainroolissa, kun teemme ratkaisuja kestävän tai kaoottisen kehityksen välillä.
Eläkemaksun maksajienkaan ei pitäisi vaatia mahdollisimman suurta eläkettä, vaan mahdollisimman turvallista maailmaa, jossa pienikin eläke riittää suureen hyvinvointiin. Vastaavasti mikään eläkesumma ei riitä paikkaamaan romahtanutta yhteiskuntaa ja elinympäristöä.
Ihmiskuntaa vastaan
Naomi Klein kirjoittaa The Nation lehden kolumnissaan kokemuksistaan yhdysvaltalaisen konservatiivisen, öljy-yhtiöiden rahoittaman ja erittäin vaikutusvaltaisen Heartland instituutin syyskokouksesta. Ilmastonmuutoksen olemassaolon kieltämiseen keskittyvän instituutin johtaja otti puheessaan siekailematta kunnian sekä Kööpenhaminan, että muiden viimevuosien ilmastokokousten torpedoinnista. Samoin instituutti on päävastuussa mediakampanjasta joka on onnistunut laskemaan ilmastonmuutoksen olemassaoloon uskovien amerikkalaisten osuuden lähes 80:sta prosentista alle 50:een prosenttiin vuosien 2007-2010 aikana. Kampanjan myötä yli kaksikymmentä prosenttia amerikkalaisista pitää ilmastonmuutosta vihervasemmiston salajuonena, jonka pohjimmaisena tavoitteena on amerikkalaisen vapaan yhteiskunnan tuhoaminen.
Samaan aikaan maailman ilmastotieteilijöistä 97 prosenttia vaatii nopeita toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Muun muassa American Geophysical Unionin kokouksissa on ihmetelty, miksi aukottoman tieteellisen näytön osoittamaan ilmastouhkaan ei ole reagoitu poliittisessa päätöksenteossa. Nasan johtava ilmastotieteilijä James Hansen on tulkinnut ilmastonmuutoksen kieltämisen ja lämpenemisen hidastamisen estämisen rikokseksi ihmiskuntaa vastaan. Pseudotieteellisen lobbauksen saavuttama valta politiikassa ja mediassa asettaa kyseenalaiseksi samalla koko tiedeinstituution auktoriteetin.
Ilmastonmuutoksen olemassaolon kieltäjät ovat pääosin öljy- ja energiayhtiöiden edustajia ja suuromistajia. Naomi Kleinin mukaan riittävät toimet ilmastonmuutoksen hidastamiseksi vaatisivat pitkälti öljyn ja muiden fossiilisten polttoaineiden kaupalle ja hallinalle perustuvan maailmantalouden korvaamista uudella hajautetulla ja kestävällä järjestelmällä. Tämä uhkaa konservatiivisten suuromistajien etua vähentämällä riippuvuutta öljyntuottajista sekä lisäämällä valtioiden ja kansalaisten itsemääräämisoikeutta. Ilmastonmuutoksen kieltäjien osuus maailmantaloudessa on jo huomattavasti pienempi kuin niiden jotka vaativat toimia muutoksen hidastamiseksi. Demokratia- ja vaikutusvaltavaje syntyykin lähinnä ilmastonmuutoksen kieltäjien valjastamasta valtavasta lobbauskoneistosta ja isolla rahalla ostetusta mediahuomiosta. Likaisen työn tekijöinä on useita samoja toimijoita, joita tupakkateollisuus on käyttänyt omien etujensa ajamiseen.
Kun on tiedossa, että ilmastonmuutoksen kieltäminen ei perustu tieteelliseen näyttöön vaan muutamien suurtoimijoiden omiin intresseihin, on syytä ihmetellä esimerkiksi Paavo Lipposen vaalitenttivastauksissa ja Perussuomalaisten puolueohjelmassa esiintyvää ilmastonmuutoksen vähättelyä. Kannat perustellaan syksyllä 2009 esiin tulleella epäilyllä kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n muutamien tukijoiden mahdollisista ilmaston lämpenemistä tietoisesti liioittelevista tutkimustuloksista. Epäilyt tutkittiin huolellisesti vuoden 2010 aikana jonka jälkeen IPCC:n auktoriteettia ilmastotieteen asiantuntijaelimenä ei ole kyseenalaistettu. Samaan aikaan lukuisat lisäraportit ja mittaustulokset vahvistivat lämpenemiskehityksen ja ihmisen roolin sen kiihdyttäjänä.
Perussuomalaisten puolueohjelma julkaistiin eduskuntavaalien alla talvella 2011 jolloin IPCC:n epäselvyydet oli jo selvitetty. Siten ohjelmassa esitetty ilmastonmuutoksen epäily on vailla tietopohjaa ja perustuu joko välinpitämättömyyteen tai tietoiseen haluun tukea Heartland instituutin organisoimaa öljyteollisuuden lobbausoperaatiota. On ihmeteltävää, miten Perussuomalaiset kokevat ilmastonmuutoksen kiistämisen ajavan Suomen kansalaisten etua. Kansainvälisen öljytalouden puolustaminen on päinvastoin ristiriidassa Suomen kansallisen kilpailukyvyn, itsemääräämisoikeuden ja demokraattisten pyrkimysten kanssa. Suomalaisten ja ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta kriittisen ilmiön vähättely ja vääristely on äärimmäisen tuomittavaa.
Todelliset uhkakuvat on tunnistettava
Ekologien ja ympäristöaktiivien lisäksi myös lukuisat talouden ja teknologian asiantuntijat ovat havahtuneet talousjärjestelmämme luomaan massiiviseen luontovelkaan. Luontovelan on synnyttänyt talousteoria joka ei tunnista planeetan resurssien rajallisuutta, eikä ota sitä huomioon talouden ja tuotannon kehittämisessä. Kasvutalous toimii ja perustelee itseään ikään kuin tyhjiössä, jossa ihmisen elinympäristön tai ekosysteemin kulumista ei oteta huomioon. Vastaavasti sekä kokemusperäinen, että tieteellinen tieto vahvistaa talouskasvun johtavan nopeasti ympäristön ja resurssien loppuun kulumiseen. Edessämme onkin väistämättä joko talousajattelun ja kulutuskulttuurin murros tai ekosysteemipalveluiden romahtaminen suurella osalla ihmiskunnan asuttamaa planeettaa.
Ilmastonmuutos on vain yksi järjenvastaisen talouden ja tuotannon kasvun aiheuttamista kansainvälisistä uhkatekijöistä. Ympäristöongelmien ja yhteiskunnille elintärkeiden resurssien hupeneminen lisää laajojen konfliktien todennäköisyyttä ja esimerkiksi ydinsodan riskiä kuvaavan Tuomiopäivän kellon viisareita onkin jälleen siirretty lähemmäs puoltayötä.
Kykenemättömyys hoitaa ilmastonmuutoksen kaltaista selkeää uhkatekijää nykyisessä vielä varsin terveessä ja toimivassa globaalissa järjestelmässä ei lisää uskoa päätöksenteon rationaalisuuteen tilanteessa jossa ennustetut uhkakuvat alkavat toteutua. Ei ole mitään syytä kuvitella että edellytykset ongelmanratkaisuun tulevaisuudessa paranisivat.
Meidän onkin päätettävä pikaisesti haluammeko siirtyä ekosysteemin rajallisuuden tunnistavaan järjestelmään hallitusti vai kaoottisen romahduksen kautta. On myös syytä kysyä, miten väistämättömään muutokseen on valmistauduttu Suomen poliittisessa järjestelmässä, turvallisuuselimissä, tai vaikkapa puolustusvoimissa?
Kohti kulttuurista muutosta
YK:n ilmastopaneelin puheenjohtaja P.K. Pachauri totesi jo vuosia sitten että ilmastokatastrofin torjumisen olevan mahdollista vain globaalin kulttuurisen murroksen kautta, jossa aineettomat arvot korvaavat tavaratuotantoon ja kuluttamiseen pohjaavan ihmisyyden ihanteen. Suomessa olisikin syytä käynnistää laaja-alaisia kulutuskulttuurille vaihtoehtoisia ihanteita etsiviä ja testaavia hankkeita. Kulutuksen kasvuun tähtäävä poliittinen ohjaus ja taloudelliset kannustimet tulee poistaa. Resursseja pitäisi suunnata todelliseen hyvinvointiin, sivistykseen sekä yhteiskunnan vakaaseen, tasa-arvoiseen ja demokraattiseen kehitykseen.
Kulttuurin kentän kaupallistamispyrkimyksistä tulee luopua, jotta varmistetaan sen kyky tuottaa kestäviin ja ei materiaalisiin arvoihin pohjaavia sisältöjä. Erityisen tärkeää on kulttuurin kentän oma havahtuminen sen merkityksen kasvuun kulutuskulttuurista luovuttaessa. Samoin myös kirkon ja muiden hengellisten yhteisöjen tuki elämää säilyttävälle ja luomakuntaa kunnioittavalle kehitykselle on äärimmäisen tärkeä.
Tositoimiin
Ilmastonmuutos, samoin kuin muut elinympäristöjä tuhoavat maailmanlaajuiset ihmisen toiminnan aiheuttamat kriisit on tunnistettu jo 1970-luvulla jolloin tiedeyhteisö kehotti maailman johtavia hallituksia ja YK:ta nopeisiin toimiin uhkaavan kehityksen hillitsemiseksi. Olemme jo 40-vuoden ajan todistaneet erilaisia tehottomaksi jääneitä toimia, joista viimeisimpänä yritysten ja kansalaisten vapaaehtoiselle ympäristövastuulle perustuvaa politiikkaa. Suurinvestoijien vetoomus on selvä osoitus yritysten ja markkinoiden halusta saada raamit toiminnalleen nimenomaan poliittisesta lainsäädännöstä. Kansan ja sen edustajien säätämät lait ja asetukset ovat paras ja ainoa tapa luoda taloudellista vakautta ja välttää globaali ekokatastrofi.
Durbanin ilmastokokouksen päätöslauselmat antavat Suomenkin päättäjille mahdollisuuden toimia tehokkaasti joko ihmiskunnan kestävän ja demokraattisen tulevaisuuden puolesta - tai sitä vastaan. Vain vetoaminen täydelliseen tyhmyyteen ja harkintakyvyn puutteeseen voi pelastaa jälkimmäisen tien valinneet ajautumasta tulevassa historiankirjoituksessa samaan kategoriaan muiden massatuhoon syyllistyneiden hallitusten ja johtajien kanssa.
Kun näyttää todennäköiseltä, että olemme vakavan koko ihmiskuntaa koskevan kriisin partaalla, vaaditaan tiedotusvälineiltä erityistä tarkkuutta ja ammattitaitoa asian käsittelyssä. Ilmastonmuutosjournalismi tuntuu kuitenkin edelleen perustuvan kahden toisistaan poikkeavan kannan luomaan dramaattiseen efektiin, jossa eri kantojen tieteellisen perustelun uskottavuuserot eivät välttämättä välity. Kun ilmastonmuutoksesta käytettävissä olevan faktatiedon ylivoimainen enemmistö peräänkuuluttaa nopeita ja laajamittaisia toimia ilmiön hidastamiseksi, on vastakkaisten kantojen esittäminen ilman vahvaa tieteellistä näyttöä edesvastuutonta.
Ihmisen toiminnan ja erityisesti länsimaisen elämäntavan sekä kulutuskulttuurin leviämisen aiheuttama globaali ympäristönmuutos on todennäköisesti jo aiheuttanut kymmenien tuhansien ihmisten menehtymisen eri puolilla maailmaa ja sadat tuhannet tai miljoonat ovat menettäneet kotinsa. Uhriluvut kasvavat nopeasti ja ihmiskunnan rikkaan vähemmistön luomasta kulutuskulttuurista uhkaa muodostua moninkertaisesti Stalinin tai Hitlerin massatuhoja suurempi rikos. Syyntakeisuutta lisää kaikkien saatavilla olevat tiedot toimintamme seurauksista.
Vallitseva talousjärjestelmä, joka ei tunnista ekosysteemin rajallisuutta, johtaa yhä pahenevaan luontovelkaan ja resurssikonflikteihin. Ympäristökriisien hillitseminen saattaisi pysäyttää talouskasvun, mutta ehkäisisi hallitsemattomaksi paisuvan luontovelan aiheuttaman romahduksen. Talouskasvun ja haitallisen tuotannon hallittu pienentäminen tuskin heikentäisi kenenkään todellista elämänlaatua, pikemminkin päinvastoin.
Antti Majava
Puheenjohtaja
Mustarinda-seura ry.
