lauantai 8. joulukuuta 2012

Taiteilijat syrjäytetty taiteen kentältä.

Tässä jo viime toukokuussa kirjoitettu teksti, jolle olen turhaan etsinyt julkaisijaa. Lähetin sen Hesariin (herätti kiinnostusta, mutta ei voitu julkaista), Voimaan (ei vastausta) ja Suomen Kuvalehteen (ei vastausta). Jos jollakulla tulee mieleen joku paikka mihin voisi tuikata, laittakaas mailia.

Muutenkin, kaikki kommentit pyydän mailiini antti.majava@mustarinda.fi



Taiteilijat syrjäytetty taiteen kentältä. 

Suomalaisen taiteen kentän keskeisimmät organisaatiot tulevat lähivuosina läpikäymään suurimmat muutokset sitten perustamisensa. Kuvataideakatemia, Teatterikorkeakoulu ja Sibeliusakatemia yhdistetään yhdeksi taideyliopistoksi. Taiteen keskustoimikunta ja alueelliset taidetoimikunnat uudistetaan perusteellisesti. Melkein toteutunut Guggenheim johti taidemuseoiden tehtäviä uudelleen arvioivaan Checkpoint -Helsinki hankkeeseen.

Suurille uudistuksille on todellinen tarve. Etenkin suomalaisen kuvataidekentän rakenteet ovat muotoutuneet täysin absurdeiksi. Nyt onkin syytä pitää huolta siitä, että muutokset korjaavat tilannetta sen sijaan että pahentaisivat sitä entisestään.

Valtion kulttuuribudjetista on perinteisesti voitu tuhlata suhteettomia rahasummia instituutioiden ja byrokratian tarpeisiin. Nykyään myös taiteen managerointiin, markkinointiin, brändäämiseen ja yritystukiin voidaan ujostelematta sijoittaa miljoonia vailla tulospaineita. Tähän jatkumoon sijoittui myös Guggenheim hanke.
Onkin toivottavaa että Checkpoint Helsinki rakennetaan siten että sillä on todelliset mahdollisuudet kehittyä tyhjän brändin sijasta kansainväliseksi ja korkeatasoiseksi taiteellisia sisältöjä tuottavaksi instituutioksi. Vain antamalla ohjakset byrokraattien sijasta taiteilijoille itselleen voidaan odottaa suomalaisen klassisen musiikin tai vaikkapa tanssin kaltaisia menestystarinoita.

Kuvataiteen kentän ja sen instituutioiden taiteellinen johto on kuitenkin tällä hetkellä lähes poikkeuksetta teoreetikoiden, lähinnä taidehistorioitsijoiden käsissä. Tilanne on vastaava kuin jos kaikkien maamme orkestereiden, teattereiden, tanssiryhmien ja oopperan taiteellisesta johdosta, toiminnan tavoitteista ja ohjelmistoista vastaisivat taiteilijoiden sijasta teatteri- ja musiikkitieteilijät. Olisi itsestään selvää, että tilanne johtaisi hallinnon ja teorian ylikorostumiseen sekä yleisökatoon.

Taiteilijoita on luottamustehtävissä esimerkiksi taidetoimikunnissa ja rahastoissa, mutta näyttelytoimintaan eli siihen, miten ja millaista kuvataidetta yleisölle esitetään, taiteilijat eivät tärkeimmissä instituutioissa pääse vaikuttamaan. Taidehistorian, museologian ja hallinnon osaamista ehdottomasti tarvitaan. Sen rinnalla on kuitenkin annettava arvoa myös taiteelliselle ajattelulle. Sillä saavutetaan myös yleisön mielenkiinto.

Visuaalisten alojen taiteilijakoulutus antaa erinomaiset valmiudet toimia paitsi taiteilijana myös taiteen asiantuntijana. Useimmilla valmistuneilla on opintoja taiteen lisäksi myös muilta aloilta ja vahva kansainvälisen taidetoiminnan työkokemus. Tämän asiantuntemuksen hyödyntämättä jättäminen on valtavaa tuhlausta. Jos syynä on taiteilijoiden kokemattomuus hallinnollisessa työssä, pitäisi ratkaisuna olla työhön ohjaaminen, kannustaminen ja hallinnollisen rakenteen kehittäminen. Jos taiteen ja hallinnon kielet ovat muodostuneet toisilleen vieraaksi, olisi molempien pyrittävä kohti yhteistä ymmärrystä. Nykyinen tilanne on kaikessa kafkamaisuudessaan kuitenkin se, että hallinnon itsensä tarpeet priorisoidaan tärkeämmäksi kuin taiteen jota hallinnon on tarkoitus palvella. Taiteilijan on puhuttava hallinnon kieltä ja palveltava sen taiteelle vieraita tarkoitusperiä.

Sen lisäksi että taidelaitokset eivät palkkaa taiteilijoita, ne eivät yleensä myöskään maksa korvauksia kuvataiteilijan tekemien teosten esittämisestä. Jopa teoskuljetukset näyttelyihin jäävät usein taiteilijan itsensä kustannettavaksi. Valtion toimintabudjetilla katettava hallinnon keskimääräinen palkkataso on samaan aikaan lähes kaksinkertainen kuin taiteilijan suurinkaan mahdollinen apurahoista muodostuva ansio. Vielä synkemmäksi tilanteen tekee se, että jopa taiteilijoiden edunvalvontajärjestöt toimivat samoin. Taiteilijaseurojen- tai yhdistysten näyttelyihin osallistuvilta taiteilijoilta peritään maksuja, sen sijaan että työstä maksettaisiin korvausta.

Taiteilijat ja muut taiteen asiantuntijat ovat kauhistelleet tehokkuusvaatimusten ulottamista taiteelliseen toimintaan. Tässä ei kuitenkaan ole mitään uutta, sillä taiteilijoiden on täytynyt aina toimia äärimmäisen tehokkaasti, usein tyystin vailla taloudellisia resursseja. Todellinen kauhun aihe on se että nämä tehokkuusvaatimukset eivät taaskaan koske taidekentän hallintoa.

Entäpä jos terveydenhuollonkin budjetista käytettäisiin 80% hoitotyön sijasta pelkkään hallintoon, vuokrakuluihin, markkinointiin, viestintään, yritysyhteistyön koordinointiin yms? Entäpä jos lääkärit ja hoitajat työskentelisivät sairaaloissa palkatta, samoin kuten taiteilijat taidemuseoissa?

Hallinnon osuus koko koulutussektorin kuluista on kasvanut kiihtyvään tahtiin 1990-luvun alusta lähtien ja nykyisellä kasvuvauhdilla yliopistojen hallinnossa työskentelee vuonna 2040 enemmän väkeä kuin opetuksen ja tutkimuksen parissa. Taideyliopistoissa ollaan jo nyt hyvin lähellä tätä tilannetta. Sen lisäksi hallinnollisen työn osuus opetus ja tutkimustoiminnan henkilöstön työssä on jatkuvasti kasvanut vieden resursseja yliopistojen ydintoiminnoilta. Hyvää hallintoa olisi kuitenkin nimenomaan hallintoon kuluvien voimavarojen minimointi.

Syitä hallinnon paisumiseen ovat rahoitusjärjestelmien ja laadunseurannan monimutkaistuminen ja halu varmistaa demokraattisten periaatteiden toteutuminen rahan jaossa. Tämä taas voi pohjata vain epäilyyn siitä että varoja ei taiteen instituutioissa käytettäisi järkevästi ja niissä tehtävän työn laatu olisi heikko. Mammuttimainen hallinto ja byrokratia tuskin parantavat laatua tai tehostavat resurssien käyttöä. Taideinstituutioiden laadunvarmistusta taas tekevät usein henkilöt joilla on lähinnä vain talouden ja hallinnon alan asiantuntemusta. Ilman syvällistä käsitystä siitä, mitä on taide, ei voida arvioida instituutioiden työn laatua, demokraattisuutta ja etenekään kykyä tuottaa kansainvälisesti merkittäviä taideilmiöitä ja sisältöjä.

Todellisen evaluaation ja laadunseurannan paikka olisi suomalaisen kilpailuyhteiskunnan johdon tasolla. Visionäärisiin taloudellisiin abstraktioihin pohjaavilla kehittämisideoilla ei useinkaan saavuteta toiminnan tehostumista. Erityisesti kulttuurisesti korkeatasoisia sisältöjä ei tunnisteta eikä niiden tuottamiselle löydy tukea. Taloudellinen ohjaus johtaa yhä pahenevaan epätaloudellisuuteen ja ydinosaamisen merkityksen heikkenemiseen. Edellytykset kansainväliseen menestykseen taidealoilla vähenevät. Hallinto pyrkii itsensä kasvattamiseen kasvuyhteiskunnan logiikkaa seuraten. Talous kasvattaa taloutta, hallinto kasvattaa hallintoa, kaiken muun kustannuksella. Loputtomana sarjana jatkuvien organisaatiomuutosten alkuperäisiä tavoitteita ei muista kukaan, muutos itsessään on jo päämäärä. Tähän järjettömyyteen olisi taiteen ja sen instituutioiden vastattava, ei sopeuduttava.  

Suomalais-Saksalaisen kulttuuridialogi -tapahtuman teemana toukokuussa Berliinissä oli Taideyliopiston perustaminen. Mallia uudelle monitaiteiselle yliopistolle haettiin arvovaltaisen Berliinin taideakatemian toiminnasta. Tapahtuman aikana kävi ilmi, että nykyisten suomalaisten taideyliopistojen hallinnossa työskentelee 2.5 kertaa enemmän väkeä kuin Berliinin taideakatemiassa. Jos uusi taideyliopisto tulisi toimeen vastaavalla byrokratialla kuin Berliinin taideyliopisto, voitaisiin säästää vuodessa noin 10 000 000 euroa. Tämä on 1.5 kertaa enemmän kuin koko Kuvataideakatemian tai kymmenen kertaa enemmän kuin Kiasman vuosibudjetti. Sijoittamalla säästyvät varat hallinnon kasvattamisen ja kaikenkarvaisen luovan pöhinän sijasta taiteeseen ja taidekoulutukseen saataisiin aidosti ihmeitä aikaan.

Antti Majava
Kuvataiteen maisteri
Kuvataideakatemian alumni
Mustarinda-seuran perustajajäsen