Tässä alunperin Mustekala.info verkkojulkaisussa julkaistun tekstin päivitetty versio.

Polterzeitgeist – räyhähenkiaika. Mietteitä kulttuurimme yliluonnollisuudesta 

Pahoittelen aluksi lukijalle tekstini synkkää tunnelmaa. Ympäristöjärjestöt ja ympäristökasvattajat toivoisivat taiteilijalta tulevaisuususkoa pönkittäviä positiivisia eleitä. Ihmisten enemmistö on kuulemma jo lamautunut ja masentunut jatkuvista ahdistavista ympäristöuutisista. 

Tilanne ei kuitenkaan voi koskaan olla niin huono, että siltä kannattaisi sulkea silmät. Kriittisyys ei ole kyynisyyttä, vaan toiveikkuutta. Kriittisyyden puute vastaavasti tekee meistä paitsi tyhmiä, myös masentuneita.

Oli synkkä ja myrkkyinen yö

Elettiin syksyä 2007. Olin juuri saanut valmiiksi teokseni Brysseliin Marttyyrien aukiolle. Isäni oli tullut mukaan näyttelyn avajaisiin ja lähdimme junalla paluumatkalle kohti Helsinkiä. 

Matkustimme Kölnin, Hampurin ja Kööpenhaminan kautta Tukholmaan, jossa vaihdoimme laivaan. Uni oli jäänyt vähiin ja olin rasittunut teoksen tekemisestä ja suunniteluun kuluneista kuukausista. Halusin kiskaista ajatukseni toisaalle, valitsin matkalukemiseksi suomalaisen arkkitehdin ja toimittajan, Pasi Toiviaisen kirjan Ilmastonmuutos. Nyt. –Muistiinpanoja maailmanlopusta (1). Teos vei todella muualle. Toiviainen maalasi eteen katastrofielokuvien maiseman, joka valitettavasti perustui mielikuvituksen sijasta kylmiin faktoihin, itse asiassa parhaaseen saatavilla olevaan ilmastotieteelliseen tutkimukseen. Kirjan myötä tutuksi tulivat niin ihmiskunnan saasteet kuin Siperian sulavasta ikiroudasta ja valtamerien valtavista metaaniklatraatti-varastoista ihmisen toiminnan takia vapautuvat metaanipilvet. Vakuutuin siitä, että ympäristökriisi on aikakauttamme määrittelevä kysymys, jota en taiteilijanakaan voi paeta.

Toiviainen ravasi maailman tärkeimmissä ilmastotieteen tutkimusyksiköissä, tutkijan huoneesta toiseen, hankkiakseen tietoa paitsi itselleen ja lukijoille myös jakaakseen sitä tapaamilleen tutkijoille. 

Ilmastonmuutostutkimusta samoin kuin muutakin akateemista maailmaa kuvaa edelleenkin se, että viereisissä huoneissa omaan tutkimukseensa uppoutuneet tieteilijät eivät välttämättä tiedä mitään toistensa tutkimuksista, tuloksista tai edes kysymyksenasetteluista. Niinpä edes ilmastonmuutoksen tutkijat eivät aina osanneet olla huolissaan saamistaan tuloksista. Kammottavaksi kuva muodostui eri tutkimusten ja mallinnusten tulosten yhdistyessä. 

Tässä tilanteessa toimittajan, tai oikeastaan kenen tahansa tiedon hankkimisesta kiinnostuneen kansalaisen asema muodostui yhtäkkiä valtavan tärkeäksi. Akateemiset yhteisöt eivät olleet tottuneet nivomaan tuottamaansa tietoa yhteen tai reagoimaan ja tuottamaan ratkaisuja akuutteihin ongelmiin. Kokonaan tuntui puuttuvan kyky visioida ilmastomallien ennustaman kehityksen vaikutuksia yhteiskuntaan ja kulttuuriin.

Toiviaisen lisäksi Suomesta ja maailmalta ponnahti esiin liuta loistavia muita ympäristökirjailijoita ja blogikirjoittajia (2) jotka rakensivat kuvaa kokonaisuudesta paremmin kuin yksikään akateeminen yksikkö. Osallistuin tähän kirjoitteluun itsekin Suomen suurimmassa sanomalehdessä Helsingin Sanomissa sekä Suomen Kuvalehdessä ja blogissani (3)julkaistuilla teksteillä. Oli hämmentävää huomata että rautaiset energiapolitiikan asiantuntijat, pitkän linjan poliitikot ja muut yhteiskunnan merkkihenkilöt saattoivat pohjata näkökulmansa täysin paikkaansa pitämättömiin luuloihin. Hakukoneilla löytyi usein alle puolessa tunnissa arvovaltaisia tutkimuksia ja artikkeleita, joiden tiedoilla taiteilijankin oli mahdollista kumota tekniikan tohtoreiden argumentit.

Ihmisen roolia ilmastonmuutoksen aiheuttajana epäiltiin laajasti vahvasta näytöstä huolimatta. Sattumoisin epäilijät usein miten kiistivät myös kaikkien muiden ympäristöongelmien olemassaolon ja puolustivat raivokkaasti talouskasvua ja kansalaisen oikeutta säätelemättömään kuluttamiseen. Tuntuikin selvältä että luonnontieteellisen debatin sijasta käytiin keskustelua yhteiskunnasta ja kansalaisoikeuksista. Massiivisesta viherpesusta huolimatta oli selvää että uusliberaali yhteiskuntamalli perustuu vahvasti ympäristöä koskevien tosiasioiden kieltoon. Oikeus rikastua ja kuluttaa oli perustavanlaatuisempi arvo kuin ympäristökriisin torjunta ja vakaan yhteiskunnan säilyttäminen. 

Jo vuonna 2007 tiedettiin että länsimaisen elämäntavan aiheuttama ilmaston lämpeneminen pilaa satojen miljoonien ihmisten elinolosuhteet. Tai oikeammin, viimeistään 2007 oli selvää että jo vuosikymmeniä aikaisemmin laaditut ennusteet ekologiseen katastrofiin päätymisestä pitivät paikkansa. Nyt lämpenemisen suorat ja välilliset vaikutukset, sekä muut ylikuluttamisen tuottamat ongelmat aiheuttavat kymmeniä tuhansia kuolemantapauksia joka vuosi.

Toiviaisen kirjan kysymyksenasettelut ja tunnelma erosivat aikaisempien vuosikymmenien ekologisen herätyksen kirjallisuudesta. Vaikka teos pitää sisällän valtavan määrän luonnontieteellistä faktaa, on se silti samaan aikaan kuvaus yksilön inhimillisestä epätoivosta. Miksi mikään ei muutu saadun tiedon myötä, miksi yhteiskunnat kulkevat tietoisesti kohti tuhoa? Kysymykset sijoittuvat luonnontieteen ulkopuolelle, ne ovat syvästi yhteiskunnallisia, humanistisia, psykologisia, kulttuurisia ja jopa teologisia dilemmoja.  

  

Välillä laitoin kirjan syrjään, katselin maisemia ja juttelin isän kanssa. Kävimme ravintolavaunussa ja kävelimme asemilla junien vaihdon aikana. Kerroin isälle kirjan sisällöstä, mutta huomasin että suorastaan suojelin isääni pahalta tiedolta. Olin järjestänyt matkat junalla juuri ekologisista syistä ja tiesin isän olevan siitä hyvillään. Matkassa oli jotain herraskaista, ainakin verrattuna lentämiseen. En halunnut särkeä mukavaa tunnelmaa, jossa ekologisilla teoilla ja oikeilla valinnoilla vielä oli merkitystä. Ajattelin että isälläni on oikeus jo vähitellen vetäytyä kaikkein ankarimpien kysymysten ääreltä, vaikka toisaalta tietenkin juuri hänen sukupolvensa on luonut lähestulkoon koko sen ongelman jota Toiviaisen teos käsitteli. 

Koska isäni on psykiatri ja psykoanalyytikko, keskustelimme myös ympäristökriisin syistä ja vaikutuksista ihmisen psyyken tasolla. Ongelman ydin ei ehkä ollutkaan tiedon puutteessa, vaan tuhoavassa toiminnassa kaikesta tiedosta huolimatta. Yksilö tai yhteiskunta ei suinkaan aina toimi rationaalisesti ja valitse parasta vaihtoehtoa. Suuronnettomuuksien jälkihoitoon perehtyneen isäni mukaan reaktiomme uhkaan ei aina ole rakentava, vaan saatamme kieltää uhan defenssimekanismein ja koteloida kokemamme tuskalliset asiat, myös faktat, syvälle sisimpäämme(4). Suuri osa psyykkisistä sairauksista pohjaa tällaiseen koteloitumiseen, joka hoitamattomana johtaa mielisairauden lisäksi myös fyysisiin oireisiin. 

Erich Frommin, yhden Frankfurtin koulukunnan keskeisen teoreetikon, mukaan yhteiskuntakin voi olla sairas, ja yhteiskunnan muuttamiseen voi suhtautua myös hoitoprosessina (5). Yksilön sairaskertomuksilla, joita olen usein kuullut isältäni, tuntui todellakin olevan yhtymäkohtia kokonaisten kansakuntien tilaan ja etenkin siihen tapaan, jolla esimerkiksi tietoihin ilmastonmuutoksen ja siten elintapojemme seurauksista on reagoitu. Tieto ja sen herättämä pelko on voinut myös koteloitua sisälle ihmiseen tai yhteiskuntaan. Todellinen uhkatekijä voidaan unohtaa myös projisoimalla uhka sopivaan sijaiskohteeseen. Fromm ja hänen aikalaisensa Wilhelm Reich (6) pohtivat kirjoituksissaan psykososiaalisia syitä fasismin nousulle. On vaikea välttyä analogialta, jossa ilmeisen ympäristöuhan torjuminen pois mielestä ja järjestelmän kykenemättömyys produktiiviseen toimintaan voi synnyttää hallitsemattomia yhteiskunnallisia reaktioita, samaan tapaan kuin fasismin nousun aikoihin 1930-luvun Euroopassa.

Juna- ja laivamatka päättyi Helsingin satamaan. Silmä kiinnittyi ympärillä pyörivään arkeen ja sen käytäntöihin. Valtavan suuri osa kaikesta toiminnasta on täysin epäkestävää, jopa niin suuri osa, että on pakko päätellä epäkestävyyden itsessään olevan tärkeää ihmiskunnalle. Ehkä voimme osoittaa kuluttamisella ja kuluttajuudella jotakin oleellista itsellemme? Voi olla että ihminen on maapallon ainoa laji, joka pystyy muuntamaan ympäristön tarjoamia resursseja täysin hyödyntämiskelvottomaksi ja myrkylliseksi jätteeksi. Toimintamme siirtää luonnon elementtejä ikään kuin toiseen sfääriin, abstraktioiden maailmaan. Siirrämme luontoa pois orgaanisesta kehyksestään ja muokkaamme siitä jotain mikä ei enää koskaan (esim. styroksi) palaa alkuperäiseen muotoonsa. Olemme siis absoluuttisessa merkityksessä uuden luojia emmekä syyttä kutsu nykytaloutta luovaksi taloudeksi. Luovaan talouteen erottomasti kytkeytyvä luovan tuhon ajatus on syytä ottaa kirjaimellisesti. Luojan puutarhureiden sijasta olemme tuhoavia jumalia, merkityksessä jota on vaikea irrottaa raamatullisesta saatanasta.

Donald A Burke tulkitsee Immanuel Kantin subliimin/ylevän käsitettä siten, että siinä on kyse jonkin luonnon elementin voimakkaasta kokemisesta, ilman että kyseisellä elementillä on ei-toivottuja vaikutuksia ihmisen elämään(7). Burken mukaan luonto itsessään ei ole ylevä, vaan ylevyys muodostuu luontoa kokevan subjektin kokemuksesta, jossa hän voi tuntea samalla esteettistä mielihyvää, mutta myös ylemmyyttä suhteessa luontoon. Ylevää on siis kokemus jylhästä vuoresta, jonka rinteillä voi lasketella sen sijaan että joutuisi kamppailemaan kylmyydessä ja lumivyöryissä tai kokemus myrskyävästä merestä kansibaarista käsin ilman ajautumista meren voimien armoille. Tämä rakenne toistuu ruotsinlaivojen ja laskettelukeskuksien lisäksi tavarataloissa, kodeissa, autoissa ja lentokoneissa. Haluamme erottua luonnosta, haluamme näyttää että meidän ei tarvitse välittää luonnon ilmiöistä. Ilmastonmuutoksen kulttuurinen ulottuvuus on juuri tässä oleellisessa pyrkimyksessä. 

Ilmastonmuutos itsessään vie kuitenkin pohjan mahdollisuudelta rakentaa riittäviä suojarakenteita tai teknologioita jotka voisivat mahdollistaa ylevän ekologisesta todellisuudesta erottautumisen. Samoin ilmastonmuutoksen torjumiseen tähtäävät toimet riistävät meiltä juuri Kantilaisen dynaamisen subliimin kokemisen mahdollisuuksia, kun joudumme ottamaan ympäristön (tai siis itsemme) aiheuttaman uhan huomioon kaikessa toiminnassamme. Burken mukaan Theodor Adorno ja Max Horkheimer kritisoivat Kantilaista subliimin käsitettä juuri siksi, että asettaessaan ihmisen luonnon yläpuolelle, ihminen joutuu myös kahlitsemaan oman sisäisen luontonsa. Sekä sisäisen että ulkoisen luonnon kieltämiseen pohjaava elämä ei ole vain epäkestävää, vaan myös sosiaalisesti, yhteiskunnallisesti ja älyllisesti epämielekästä. 

Taidetta tarvitaan juuri nyt, sillä järjen puhuminen kuluttaja- ja tuhoaja-ihmiselle, on kuin selittäisi kuvia kuolleelle jänikselle (8). Kieli itsessään voi rakentaa kulttuuristamme epäkestävää. Kun puhumme itsestämme kuluttajina (Consume=tuhota,kalvaa, polttaa loppuun) luomme samalla itsensä toteuttavaa profetiaa. Kieltäkin merkityksellisempiä ovat erilaiset käytännöt, jotka usein ovat ajatteluamme vahvempi ja ensisijaisempi rakenne. Jos olemme henkeen ja vereen kuluttajia ja elämme täysillä kulutuskulttuurissa, on muun kuin tuhoavan ajattelun ja toiminnan omaksuminen todella haastavaa. Muutoksen pakko lähteä syvältä, juuri siitä ihmisyyden mutapohjasta, jossa taide sijaitsee. Ajatukset eivät riitä, jotain on tehtävä myös käytännössä. Kun käytäntö itsessään nostetaan huomion ja ajattelun keskipisteeksi on kyse taiteen teosta. Taiteilijan tehtävänä on uuden luomisen ohella pitää kiinni taiteen tradition kautta kehittyneistä valistuneista luovuus- ja taidekäsityksistä luovuuspuheen ja luovan talouden herätysliikkeiden rinnalla. Taiteen traditio voi toimia luovan tuhon (9) vastavoimana. 

”Jatkuvat mullistukset tuotannossa, kaikkien yhteiskunnallisten olojen alituinen järkkyminen, ikuinen epävarmuus ja liike erottavat porvariston aikakauden kaikista muista. Kaikki tiukkaan piintyneet suhteet ja niihin liittyvät vanhastaan arvossa pidetyt käsitykset ja näkemykset hajoavat, kaikki vasta muodostuneet vanhenevat ehtimättä luutua. Kaikki säätyperäinen ja pysyväinen vaihtuu utuna ilmaan, kaikki pyhä häväistään...” –Kommunistinen Manifesti (10)

Luontosuhteen kipeä historia

Maailmanlaajuisen ympäristöliikkeen samoin kuin ekologisen taiteenkin alkusysäykseksi on usein mainittu Rachel Carsonin teos Äänetön kevät (11), joka käsitteli hyönteismyrkky DDT:n vaikutuksia ympäristöön. Seuraava suuri ympäristöajattelun aalto seurasi tulevaisuuden tutkimukseen keskittyvän Rooman klubin julkaisemasta Kasvun rajat-raportista (12). Siinä todettiin ihmiskunnan käyttävän moninkertaisesti enemmän resursseja kuin mitä maapallo pystyy tuottamaan. Kolmas ja yhä jatkuva ympäristöherätyksen aalto pohjasi laajaan havahtumiseen ilmastonmuutokseen ja ihmiseen sen aiheuttajana. 

Donald Hughesin Maailman ympäristöhistoria -teoksen (13) esimerkit kulttuurien luontosuhteista eivät ole rohkaisevia. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikki ihmiskunnan luomat kulttuurit ovat tuhoutuneet niitä ylläpitävän elinympäristön ylikuluttamisen suoriin tai välillisiin seurauksiin. Huomattava osa kulttuureista on myös pohjautunut aina uusien asuinalueiden valtaamiseen entisten kuluessa loppuun. Surullinen ja nykytilannetta ajatellen äärimmäisen huolestuttava esimerkki on Pääsiäissaaren kulttuurin kohtalo. Saaren resurssit tuhlattiin valtavien kivipatsaiden massatuotantoon ja koska saarelaisilla ei ollut teknologiaa joka olisi mahdollistanut siirtymisen uudelle elinkelpoiselle alueelle, kulttuuri tuhoutui nälänhätään ja lopulta kannibalismiin (13). 

Välimeren alueen metsät hävitettiin jo antiikin Kreikan ajalla, mikä puolestaan johti massiiviseen eroosioon. Viljelymaiden köyhtyminen, kaupunkien saastuminen ja jopa metsien hakkuiden aiheuttama ilmastonmuutos olivat tuttuja ilmiöitä antiikin filosofeille ja kirjailijoille, samoin myös Shakespearelle ja hänen aikalaisilleen. Uusi ekokriittinen tutkimus (15), (16) onkin löytänyt vanhoista draamateksteistä viittauksia näihin ympäristökysymyksiin ja myös kiinnostavia kuvauksia eri aikakausille tyypillisistä ympäristöongelmista. Viimeisen kahden sadan vuoden aikana kehittynyt taidefilosofia ja taidehistoria on ihmiskeskeisen painotuksensa vuoksi ollut kykenemätön ymmärtämään antiikin taiteen luontoviittauksia muuna kuin ihmisen sisäisten tunnetilojen metaforina (17). Sama ilmiö pätee laajemminkin länsimaiseen taiteen tulkintaan. Tämän virheen oikaisemiseen on ryhdytty jo ympäristöestetiikan ja ekokritiikin teorianmuodostuksessa. Toivottavaa olisi että meitä ympäröivä todellisuus hyväksyttäisiin myös osaksi taidehistoriaa ja  kuvataiteen teoriaa.

”Vihreäksi patriarkaksi” kutsuttu maailman ortodoksisen kirkon johtaja, Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos on jo vuosikymmeniä saarnannut ekologisten kysymysten oleellisesta merkityksestä kristittynä olemiselle (18). Askeesin ja paaston perinteet eivät ole kehittyneet vain henkisen kasvun ja jumalasuhteen vaalimisen tarpeisiin, vaan Bartolomeoksen mukaan niihin kätkeytyy syvää viisautta siitä, miten meidän ihmisinä täytyy toimia, jos haluamme kulttuuriemme säilyvän. Hyvin ajankohtaisia ovat myös Bartolomeoksen tekstin lainaukset Simeon Uusi Teologilta, joka on käsitellyt kulutuksen ja aineellisen vaurauden suhdetta paitsi kirkon opetuksiin, myös ympäristön nopeaan tuhoutumiseen. Uusi Teologi kirjoitti aiheesta 900-luvun Konstantinopolissa, jossa vaurastuvan yläluokan kulutustottumukset olivat yhtä pahassa ristiriidassa ympäristön sosiaalisen ja ekologisen kantokyvyn kanssa kuin nykypäivänkin Istanbulin, Moskovan tai Helsingin rikkaiden. 

Ihmiskunnan tuhoutumiseen johtavan ydinsodan todennäköisyyttä kuvaavan Tuomiopäivän kellon viisareita on siirretty jälleen lähemmäs puolta yötä. Tilanne on nyt lähes yhtä paha kuin kylmän sodan kriittisimpinä hetkinä. Kelloa operoiva tiedemiesryhmä The Bulletin of Nuclear Scientists (19) perusteli viisareiden siirtoa ydinaseiden leviämisellä ja erityisesti ilmastonmuutoksen käsistä karkaamisen synnyttämällä riskillä hallitsemattomaan yhteiskunnalliseen kehitykseen kaikkialla maailmassa. Yhtenä keskeisenä indikaattorina on juuri nykyisten kohtalaisen vakaiden poliittisten ja taloudellisten järjestelmien kykenemättömyys tunnistaa ja hoitaa kaikkein keskeisimpiä turvallisuuteen vaikuttavia riskejä. Tämä ei luo myönteistä kuvaa järjestelmän kyvystä toimia rakentavasti tilanteessa, jossa riskit alkavat laajassa mittakaavassa toteutua. Vaadittavien päästörajoitusten lykkääminen jatkuvasti tulevaisuuteen johtaa yhteiskunnallisiin takaisinkytkentöihin. Kun ympäristöuhkaan ei ole reagoitu hyvän sään aikaan, on päättäjillä yhtäkkiä käsissään tilanne, jossa päästöjä pitäisi leikata samalla kun ympäristökriisi on jo eskaloitunut taloudelliseksi ja yhteiskunnalliseksi kriisiksi. Ongelmien kasautuessa luultavasti turvaudutaan hätäratkaisuihin. Huomio kiinnittyy päivittäisten ongelmien, ei ongelmien syiden, ratkaisuun. Näin katastrofaalinen kehitys kiihtyy eksponentiaalisesti. 

Kosmologi Stephen Hawking pitää edellä mainituista syistä maapallon lähitulevaisuutta niin uhattuna, että siirtokunnan luominen Marsiin olisi mahdollisesti ainut keino säilyttää edes rippeitä sivilisaatiostamme muutaman sadan vuoden päähän (14). Meillä ei nykyisellään ole kuitenkaan mitään käsitystä teknologiasta joka mahdollistaisi edes muutaman sadan ihmisen lähettämisen maata lähimmille planeetoille. Marsin tai jonkin muun avaruudessa olevan kohteen muokkaaminen ihmiselle soveltuvaksi elinympäristöksi on mahdotonta ja siirtokuntien pitäisikin tulla toimeen täysin eristyksissä ympäristöstään. Avaruus-siirtokuntien rakentaminen vaatisi vakaita yhteiskuntia, jotka voivat vuosisatojen ajan paneutua vaadittavan teknologian kehittämiseen. Juuri Hawkingin mainitsemien uhkien takia emme todennäköisesti pysty tuottamaan vaadittua teknologiaa. Pakopaikkaa ei siis ole luvassa.

Ympäristökriisi ole enää suljettavissa vain ympäristöpolitiikan tai ympäristöajattelun sisälle, vaan sen pitäisi kaiken järjen mukaan olla keskeinen osa kulttuuriamme ja turvallisuuspolitiikkaamme. Ympäristökriisille ominaista on kuitenkin se, että uhkaa ei pystytä järkevästi käsittelemään edes ja etenkään silloin kun se on jo edennyt katastrofiksi.

Luonnon loppu

Koska suurelle osalle suomalaisia ja ehkä jopa ihmiskuntaa luonto merkitsee jotain ikuista ja ihmistä suurempaa, pakenemme monenlaisia uhkia, myös ympäristökriisiä tähän ajatukseemme luonnosta. Kuten Yhdysvaltalainen ympäristökirjailija Bill McKibben on teoksessaan The End Of Nature (20) tuonut esille, suurin osa kaikista uskontojärjestelmistä ja erityisesti kristinusko, sijoittaa jumaluuden ja hengen ”luontoon”. Tai jos ei suoranaisesti ”luontoon”, niin ainakin johonkin ihmisen ulkopuolella olevaan universumiin, jonka osa planeettammekin ekosysteemi on. Uskontojen vaaliman maailmankuvan kannalta onkin ongelmallista että valtavan suuri osa maailman maapinta-alasta on ihmisen tavalla tai toisella muokkaamaa. Myös meret ovat muuttuneet ihmisen toimien myötä. Viimeistään ilmakehän muutokset ja sen kautta ihmisen toiminnan vaikutusten leviäminen joka ikiseen biotooppiin ja organismiin planeetallamme aiheuttaa McKibbenin mukaan kristitylle vakavia maailmankatsomuksellisia ongelmia.

Jos olemme siirtyneet Antroposeeniin (21), jossa ihminen on planeettaa muuttavista voimista mahtavin, (jopa tulivuoriakin voimakkaampi), mikä on jumaluuden rooli maapallolla, ja missä tämä ihmisen ulkopuolinen toinen asustelee? Abstraktiin ajatteluun taipuvaiset voivat helposti siirtää jumaluuden aina uusille universumin vyöhykkeille sitä mukaa kun tietomme ja käytänteemme valtaavat uusia alueita. Suurin osa ihmiskuntaa tuntee kuitenkin McKibbenin (joka itse on vakaumuksellinen metodisti) mukaan eksistentiaalista surua ja hätää jumaluuden asuinsijana toimineen ihmisen ulkopuolelle sijoittuvan luonnon kadotessa maapallolta. 

Papit saattavat edelleen puhua hautajaisissa luomakunnan kauneudesta ja elämän ikuisesta kiertokulusta. Mitä tarkoitetaan luomakunnalla, jos kirkon sisä- ja ulkopuolella pian joka ikinen kasvi, säätila tai jopa vuodenaika on ihmisen manipuloimaa? Hätä ja pelko eivät johdu yksinomaan siitä, että meitä kohtaa ympäristökatastrofien myötä fyysinen vaara ja uhka, vaan ehkä vielä ensisijaisemmin siitä, että olemme menettämässä tärkeimmän lohtumme – sen kiertokulun ja jatkumon, johon meidän on ihmisinä tarkoitus kuulua ja joka tekee myös kuoleman ajatuksesta jollain tapaa kauniin, tai ainakin siedettävän. 

Luonnon tuhoutumiseen johtavien epäkestävien käytänteiden sanotaan johtuvan siitä, että ihmiset suhtautuvat luontoon vain resurssina tai materiaalina, jota voi mielin määrin käyttää ihmisen oikkujen tyydyttämiseen. Maanviljelijöitä ja metsänomistajia kaikkialla maailmassa syytetään kykenemättömyydestä ymmärtää luonnon henkistä puolta ja luonnon itseisarvoa. Paradoksaalisesti monet näistä ihmisistä kuitenkin kertovat luonnon olevan heille äärimmäisen tärkeä, he puhuvat maanviljelystä osana luonnon kiertokulun ihmettä, metsä on monille kirkko tai temppeli. Usein koetaan sanatonta syvää yhteyttä maahan, veteen, ilmaan ja kasvikuntaan.

Luonnonsuojelijoiden argumentteja saatetaan halveksua maaseudulla juuri siksi, että niiden ei koeta kumpuavan todellisesta yhteydestä luontoon ja sen keskellä elämiseen. Luonnonsuojelijoiden näkemykset ovat usein luonnontieteellisesti valistuneita ja pohjaavat faktoihin, mutta samalla niistä todellakin loistaa kykenemättömyys samaistua maaseudun ja metsien asukkaiden elämäntilanteeseen ja maailmankuvaan. Yleinen maajussien toteamus: ”kyllä metsiä Suomessa riittää” , voi toimia esimerkkinä. On helppoa vastata, että Suomessa riittää vain tietynlaisia, ihmisen istuttamia ja muokkaamia metsäntapaisia viljelmiä, kun taas luonnonmetsää on äärimmäisen vähän (alle 5%) jäljellä. Väittely jumiutuu helposti kahteen eri näkökulmaan siitä, mitä on oikea metsä. Luonnontieteellisen argumentaation vaikutusmahdollisuudet ovat vähäiset sillä kyse on kulttuurisesta ja yhteiskunnallisesta keskustelusta. Olisi hedelmällistä tulkita toteamusta maailmankuvan manifestaationa. Metsät ja se että niitä riittää pitää tätä maailmankuvaa eheänä. Jos tämä monille niin oleellinen käsitys halutaan särkeä, pitää miettiä mitä tarjoaa tilalle. Miten syrjäisten pohjoisten havumetsien keskellä elävän ja äärimmäisen vähäisillä sosiaalisilla kontakteilla sinnittelevän ihmisen psyyke kestää havahtumisen siihen että häntä ympäröivä luonto on kaikista ekologisista, esteettisistä ja kulttuurisista arvoista tyhjennettyä teollisuuden materiaalivarastoa? 

Vanhentuneista luontokäsityksistä ei välttämättä pidetä kiinni siksi, että ne pohjaisivat parhaaseen mahdolliseen tietoon, vaan siksi, että uusi tieto ei ole pystynyt luomaan ympärilleen mielekästä inhimillisen elämän viitekehystä. Tieto ei ole kytkeytynyt kulttuurisesti rikkaaseen tai edes kelvolliseen elämisen tapaan ja käytäntöihin, joihin ihmisten enemmistö voisi samaistua, tai joita voisi kirjoittaa surunvalitteluadresseihin nykyisten falskien mutta toimivien luontovärssyjen sijaan.

Kriittistä ekologiaa

Vuonna 2009 perustettu Mustarinda-seura syntyi aivan toisenlaiseen maailmaan ja toisenlaisten tietojen ja näkemysten ajamana kuin vaikkapa 1970-luvulla perustetut luonto- tai kulttuurialan yhdistykset. Ehkä tärkein havaintomme oli, kuinka vähäiset vaikutukset ympäristöliikkeellä on tähän mennessä ollut ihmiskunnan toimintaan. Koko ympäristökysymystä ja ympäristöliikkeiden strategioita onkin tarkasteltava kriittisesti, uudesta näkökulmasta, jotta tarvittavaa nopeaa edistystä saataisiin aikaan. 

Elämme ainutlaatuisia aikoja ihmiskunnan kulttuurisessa kehityksessä. Kaikkina aikaisempina aikakausina talous on lopulta toiminut kulttuurisen toiminnan mahdollistajana. Nyt Suomessa ja muuallakin maailmassa kulttuurin tehtävänä on palvella taloutta, talous on siten muuntunut välinearvosta ihmisyyden ylimmäksi päämääräksi. Talouden ainut mittari on kertyneen pääoman määrä. Näin olemme kokonaan menettämässä kvalitatiivisen näkökulman elämäämme todellisuuteen, ja ainoastaan (rahan) määrä ratkaisee. Tätä voinee pitää ihmisyyden äärimmäisenä rappiotilana. Kun Englannissa uhattiin toisen maailmasodan aikana sulkea teattereita ja oopperataloja varojen puutteessa, kerrotaan Winston Churchillin vastustaneen tätä jyrkästi ja todenneen että mitä ihmettä sodassa sitten puolustettaisiin jos ei englantilaista kulttuuria ja sivistystä? Paljon on muuttunut näistä ajoista.

Kilpailutalouden kieli, käytänteet ja maailmankuva valtaavat kulttuurin lisäksi kaikki muut yhteiskunnan osa-alueet. Jopa ympäristöjärjestöt saattavat puolusta luontoa kuvaamalla sitä ekosysteemipalveluksi, joka tuottaa meille tarvitsemiamme tuotteita, kuten ilmaa, vettä ja ravintoa. Myös sana ekologia ymmärretään usein ”luonnontaloutena”. Monet ekologit ja biologit laskevat yksilöiden ja lajien määriä sekä niiden toiselleen tuottamia palveluita, kysyntää ja tarjontaa, aivan kuin luonnossakin elettäisiin uusliberalistisen kilpailuyhteiskunnan säännöillä. 

Karmivan esimerkin luonnon taloudellistamisesta tarjoaa suomalainen poliitikko ja europarlamentaarikko Eija-Riitta Korhola, joka mainitsee ympäristöasioiden hoitamisen tärkeimmäksi teemakseen ja hän on myös aktiivisesti osallistunut EU:n ympäristölainsäädännön ja ilmastonmuutoksen hillitsemistoimien suunnitteluun ja päätöksentekoon. Hän on myös juuri viimeistelemässä Ilmastopolitiikkaa käsittelevää väitöskirjaansa. Korhola kirjoittaa blogissaan talouskasvusta seuraavasti: Minä väittäisin, että kasvu tulee perimmiltään luonnosta. Talouskasvu perustuu luonnon ilmaispalveluihin, joita meille on tarjolla lämmön, valon, veden ja ravinnon muodossa. Kun luonto kasvaa, olisi hämmästyttävää ellei ihminen toimintoineen tekisi samoin. Kaikilla elävillä organismeilla on tarve kasvaa ja lisätä järjestystä. Kasvu on todellista vihreyttä.

 

Talouskasvun nähdään olevan erottamaton osa luontoa, ja vastaavasti pyrkimys kohtuutalouteen tai talouslaskuun on luonnotonta. Korhola tuntuu pohjaavan käsityksensä luonnosta ja universumista pikemminkin keskiajan alkemian, kuin viime vuosisatoina tehdyn tieteen pohjalle. Väite, että luonnon koko jatkuvasti kasvaisi, on täsmälleen yhtä epätieteellinen kuin väite maapallon litteydestä. Juuri tämänkaltaisilla absurdeilla argumenteilla yhteiskuntiamme kuitenkin tällä hetkellä johdetaan. Kuriositeettinä toinenkin esimerkki: Eräässä Mars-tutkimusta käsittelevässä dokumenttielokuvassa Nasan rahoituksesta päättävältä Senaattorilta kysyttiin, miksi rahoitusta siirretään jatkuvasti pois ilmastonmuutoksen tutkimuksesta Mars-tutkimukseen. Senaattori nauroi, ja vastasi, että eihän ilmastonmuutosta ole mitään järkeä tutkia, kun sitä ei ole olemassakaan ja toisaalta ilmaston lämpeneminenhän olisi vain mukava asia. Senaattori vakavoitua ja jatkoi, että Mars-tutkimus on erityisen tärkeää siitäkin syystä, että todellisten kristityiden velvollisuutena on levittää kristinuskoa myös avaruuteen. 

Viime vuonna Pasi Toiviainen raportoi kokemuksistaan AGU:n (American Geohysical Union) syyskokouksesta San Franciscosta blogissaan otsikolla: Totuus tai kuolema. Agun syyskokous vaatii tieteilijöitä barrikadeille (23). Maailman arvovaltaisimpiin kuuluvassa luonnontieteilijöiden tapaamisessa ei Toiviaisen mukaan keskusteltu ilmastonmuutoksen olemassaolosta, vaan siitä, miten voi olla mahdollista että määrätietoisiin toimiin ilmiön hillitsemiseksi ei ole vieläkään ryhdytty. Nasan johtava ilmastotieteilijä James Hansen on vaatinut ilmastonmuutoksen torjuntaa tietoisesti estävien energiayhtiöiden johtajien haastamista oikeuteen rikoksista ihmiskuntaa vastaan (24). 

AGU:sta Toiviaisen kautta välittyneet keskustelut herättävät paljon ajatuksia. Politiikkaa seuratessa on pakko huomata että tieto tai asiantuntijuus vaikuttaa hämmästyttävän vähän isoissa, jopa koko ihmiskuntaa koskevissa päätöksissä. Tieteen uskottavuutta vastaan on hyökätty toistuvasti mm. Suomessa eduskuntavaaleissa massiivisen vaalivoiton saaneen äärioikeistolaisen ja äärikonservatiivisen Perussuomalaiset –puolueen toimesta. Perussuomalaisten vaalikampanjassa vedottiin laajaan salaliittoon joka on luonut väitteen ilmastonmuutoksesta vain omien etujensa ajamisen välineeksi. Salaliiton olemassaoloa perustellaan syksyllä 2009 esiin tulleella epäilyllä kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n muutamien tukijoiden mahdollisista ilmaston lämpenemistä tietoisesti liioittelevista tutkimustuloksista. Epäilyt tutkittiin huolellisesti vuoden 2010 aikana jonka jälkeen IPCC:n auktoriteettia ilmastotieteen asiantuntijaelimenä ei ole kyseenalaistettu. Samaan aikaan lukuisat lisäraportit ja mittaustulokset vahvistivat lämpenemiskehityksen ja ihmisen roolin sen kiihdyttäjänä.  Perussuomalaiset ei kuitenkaan edelleenkään ole virallisesti muuttanut kantaansa ilmastonmuutokseen. 

On terveellistä pohtia kriittisesti nykyisen luontoajattelun todellisia päämääriä. Ehkä näin voidaan ymmärtää paremmin sitä tosiasiaa että kaikesta vihreästä ja ekologisesta toiminnasta, puolueista ja liikkeistä huolimatta toimintamme ympäristöä kohtaan on jatkuvasti yhä tuhoavampaa. Luonnon tuhoutuminen kytkeytyy läheisesti sosiaaliseen epäoikeudenmukaisuuteen ja ihmiskunnan suuren enemmistön vieraantumiseen paitsi omasta työstään myös ympäristöstä, joka on kokonaisuudessaan kapitalisoitujen tuotantovoimien hallinnassa (26).

Teoksessa Critical Ecology (27) pohditaan monien eri tekstien voimin ekologian ja kriittisen teorian suhdetta. Kriittinen teoria pohjaa monilta osin Marxin yhteiskuntafilosofiaan. Kriittisen ekologisen ajattelun ydintermejä onkin vieraantuminen, jossa ympäristöstä vieraannutaan hyvin samanlaisen mekanismin myötä kuin työn tekijä vieraantuu omasta työstään ja sen tuloksista. Ympäristöstä vieraantuminen tarkoittaa sitä, että emme ota huomioon ympäristömme luonnetta vuorovaikutuskenttänä jossa tietyt tahot käyttävät valtaa toisia enemmän, ja jossa ympäristöä käytetään enemmän etuoikeutettujen joukon kuin ihmiskunnan enemmistön hyväksi.

’What we call Man’s power over Nature turns out to be a power exercised by some men over other men with nature as its instrument’ -C.S Lewis (28)

Kun ympäristökriisiä lähestyy kriittisen teorian kautta, näyttäytyy nykyisin vallalla oleva ympäristö- ja teknologiaoptimismi varsin perusteettomalta. Ympäristöongelmien syynä ei ole kriittisen teorian edustajien mukaan missään vaiheessa ollut teknologian vajavaisuus ja siitä johtuva kykenemättömyys ekologiseen elämäntapaan. Pikemminkin syynä on ollut juuri teknologian kehittyminen jatkuvasti vieraammaksi sitä käyttävälle ihmiselle ja samalla myös ympäristölle. Ja jälleen tämä vieraus tarkoittaa kykenemättömyyttä nähdä teknologiaa ja sitä tuottavaa yhteiskuntaa konstruktioksi, joka on rakentunut tiettyjen intressien toteuttamiseksi, ja jonka suuntaa voimme myös aktiivisesti ohjailla sen sijaan että olisimme kasvottomien tuotanto- ja markkinavoimien vietävänä (29).

Voi olla että kokemus nykyisen elämäntavan tai arvojärjestelmän tyhjyydestä ei kuvasta vain kokijan maailmantuskaa. On mahdollista että kulutus- ja kasvuyhteiskunta on todella kulttuurisesti ja elämänkatsomuksellisesti tyhjä verrattuna moniin muihin yhteiskuntiin. Tuskin yhdessäkään aikaisemmassa yhteiskunnassa on tehty niin valtavasti työtä niin vähäisin sisällöllisin perustein tai tavoittein, tai jopa kokonaan ilman tavoitetta. Kulutusyhteiskunnallahan ei tietyn kulutus- ja elintason saavuttamisen jälkeen ole mitään muuta tavoitetta kuin pitää yllä itseään ja tämä ylläpito ei ole mahdollista ilman jatkuvaa kasvua. Yritysten markkinoinnin lisäksi tarvittaessa myös valtio patistaa ihmisiä kuluttamaan enemmän. Vuoden 2008 talouskriisin aikana Suomen valtio käynnisti massiivisen mediakampanjan jolla kehotettiin kansalaisia lisäämään kulutusta säästämisen sijasta. Myös Suomessa jaettavien valtiollisten ja EU:n tukien pääasiallisena tavoitteena on kasvattaa tuotantoa lisäämällä kulutusta. Vähäpäästöisempiä autoja tai asuntoja ei kannata juhlia ekologisuuden voittoina niin kauan kun kaikki saavutetut päästövähennykset katoavat talouskasvun pakon aiheuttamaan valtavaan kokonaispäästöjen kasvuun. 

Maailman ilmastopaneelin puheenjohtaja R.K Pachauri totesi jo vuosia sitten, että ilmastokatastrofilta voidaan välttyä vain globaalin kulttuurisen murroksen kautta (30). Nyt muutamaa vuotta myöhemmin on vielä selvempää, että teknologia ja markkinat eivät itsessään kykene sopeutumaan planeetan asettamiin rajoitteisiin. Markkinaohjaus ei kykene estämään kriisejä, vaan pikemmin hakeutuu niitä kohti. Markkinoiden kannustaminen vapaaehtoiseen ekologisuuteen on johtanut lähinnä viherpesuun ja mitään todellista edistystä ympäristöasioissa ei ole saavutettu. Pachauri ei kuvannut kovin tarkasti, mitä hän kulttuurisella murroksella tarkoitti, mutta uskoisin että kyse on erityisesti siitä, että kulttuurielämä osallistuisi aktiivisesti ihmisen ympäristösuhteen analyysiin ja korjaamiseen. Lisäisin tähän vielä sen, että kulttuurisia arvoja ja kulttuurista ihmisyyttä korostamalla voidaan päästä markkinoiden tuhoisan logiikan ulkopuolelle, joka puolestaan mahdollistaa reagoinnin uhkiin niiden edellyttämällä tavalla.

Pachauri, sen enempää kuin kukaan muukaan ei voi tietää, mitä kulttuurielämän pitäisi tehdä ja millaista kulttuuria nyt pitäisi tuottaa. Tämän kysymyksen tarkempi pohdinta on kulttuurin tekijöiden tehtävä. Pachauri ei varmasti myöskään tarkoittanut että taiteen olisi alistuttava tuottamaan ratkaisuja tiettyyn ongelmaan ja luovuttava omasta vapaudestaan. Pachaurin ja monien muiden pääviestinä kulttuurin tekijöille on että ihmisen ja luonnon välisen suhteen ongelmat ja niiden seurauksena syntynyt ympäristökriisi on aikakautemme tärkein kysymys, joka määrittelee tavalla tai toisella kaikkea sitä, mitä nyt ja tulevina vuosikymmeninä teemme. Tämä ultimatum ei sekään vielä tarkoita että kaikkien taiteilijoiden ja taideteosten olisi keskityttävä vain tähän kysymykseen. Ajattelevan, ja koulutetun ihmisen velvollisuutena on kuitenkin olla tietoinen siitä, mitä ympärillä maailmassa tapahtuu. Tämän tietoisuuden kautta voi tehdä oman ratkaisunsa siitä, mihin teemoihin haluaa vaikkapa taiteilijana tai tutkijana keskittyä. 

Uusi barbaria

Kun mietimme kulttuurin ja taiteen suhdetta ympäröivään yhteiskuntaan ja sen arvoihin, voimme ehkä hyötyä Uuden barbarian -käsitteestä. London School of Economicsin informaatiotieteen emeritusprofessori Ian Angell toteaa tunnetussa teoksessaan New Barbarian Manifesto (31) että nykyisessä kilpailutaloudessa pärjäävät parhaiten barbaarit joita ajaa kulttuuristen, sosiaalisten tai eettisten tavoitteiden sijasta puhdas kilpailuvietti ja halu osoittaa omaa vahvuutta suhteessa muihin.

Ian Angell esittelee kirjaansa seuraavasti:

“This is a brutal and brutish world, a world of barbarians, where the certainties of the twentieth century, its power bases, its institutions are collapsing. Individuals, companies, communities and countries will either be catapulted into a new prosperity, or be relegated to poverty, obscurity and extinction. New technology is undermining societal stability. Our twentieth-century socio-economic institutions must either mutate or die.” 

Nämä sanat muodostuivat profetiaksi. Samoja ajatuksia toistetaan loputtomasti vain hiukan eri sanavalinnoilla kilpailuyhteiskunnan ja sen instituutioiden rakennemuutoksen kivijalkoina toimivissa markkinointi-, tuotteistamis- ja brandäysoppaissa. Juuri Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan alasajossa brutaaliuden näkee selkeimmin. Suomi on ollut yksi maailman kehittyneimpiä yhteiskuntia sivistyksen, koulutuksen, demokratian, tasa-arvon sekä sosiaali- ja terveyspalveluiden osalta. Jostain käsittämättömästä syystä yhteiskuntaamme on suomalaisten päättäjien toimesta viime vuosien ajan pyritty kaikin keinoin heikentämään. Juuri ne elementit joissa edustimme maailman huippua, ja joista monet muut kansakunnat meitä kadehtivat, ovat joutuneet uusliberalismin barbaarisen hyökkäyksen kohteeksi. 

Monien tärkeimpien yhteiskunnallisten vaikuttajiemme maailmankuva Suomessa, EU:ssa ja muualla maailmassa vastaa Ian Angellin määritelmää uudesta barbaarien luokasta. Angell ei käytä sanaa barbaari tuomitsevassa, vaan toteavassa ja jopa ihailevassa merkityksessä. Perinteiselle sivistyskäsitykselle vastakkaisten barbaaristen tai epä-älyllisten arvojen esittäminen tulkitaankin hämmästyttävän usein myönteiseksi esiintuloksi. 

Kristinusko on jo kaksi tuhatta vuotta puhunut kohtuuteen ja epämateriaalisiin arvoihin pohjaavan elämäntavan puolesta. Tiede, sivistys ja kasvatus kaikkialla maailmassa on kautta aikojen painottanut arvoja jotka voimme tulkita hyvinkin ekologisiksi. Taide ja kulttuuri ovat nekin usein pyrkineet painottamaan epämateriaalisia arvoja ja inhimillistä arvokkuutta jopa silloin, ja ehkä etenkin silloin, kun teokset ovat tehty fyysistä materiaalia muokkaamalla. Valistuneen yhteiskunnallisen ajattelun ja politiikan hyveenä (enemmän tai vähemmän utooppisena) on ollut vakauden ja hyvinvoinnin luominen, ei pelkästään rikkaille ja etuoikeutetuille, vaan koko kansalle. 

Ehkä suurin virheemme onkin yritys keksiä pyörä uudestaan. Ekologisen tai vihreän piipertelyn sijasta meidän pitäisi luoda edellytykset uudelle valistuksen aikakaudelle. Vihollisemme ei ole epäekologisuus vaan ihmiskunnassa aina aika ajoin esiin nouseva ja sen keskeiset instituutiot valtaava inhimillisyyttä, älyä ja sivistystä halveksuva barbaarisuus, joka ajaa meitä jälleen kerran kohti tuhoa ja pimeitä vuosisatoja. 

En kannata radikalismia tai fundamentalismia, enkä liioin toivo kulttuurivallankumousta tai muitakaan rajuja mullistuksia. Juuri siksi eläminen nykyisessä järjestelmässä on vastoin vakaumustani. Kilpailuyhteiskunta ja kasvutalous edustavat hirviömäista fundamentalismia ja äärimäistä radikalismia joka raunioittaa lopulta kaikki elämää suojelevat rakenteet. 

Kannatan demokratiaa, tasa-arvoa ja vakautta joka mahdollistaa inhimillisen sivistyksen ja kulttuurin kehityksen ja yhä kokonaisvaltaisemman suhteen muodostumisen meitä ympäröivään universumiin. Näitä päämääriä taloudenkin on syytä alistua palvelemaan.  

 “The final chapter will show you How to become a winner in the coming battle: how to be a 'new barbarian.' Always remember Baudelaire's analysis of this brutal and brutish world: "one is punished for being weak, not for being cruel." Welcome to the future. Welcome to the "Brave New World" of The New Barbarian Manifesto.” 

Viitteet:

(1) Pasi Toiviainen, Ilmastonmuutos. Nyt. – Muistiinpanoja maailmanlopusta, Otava 2007
(2) Esim. Tuukka Simonen: http://tuukkasimonen.blogspot.com/
(3) anttimajava.blogspot.com/
(4) Heikki Majava, Psykoterapia ihmismielen löytöretkenä, Therapeia Säätiö 2012
(5) Mika Pekkola Prophet of Radicalism. Erich Fromm and the Figurative Constitution of the Crisis of Modernity,Jyväskylän yliopisto 2010
(6) Wilhelm Reich, Fasisimin Massapsykologia,Otava, 1973
(7) Donald A Burke, Adornos Aesthetic Ratioanality- On the Dialectic of Natural andArtistic Beauty, teoksessa Critical Ecologie, University of Toronto Press 2011
(8) Joseph Beuysin performanssi. http://en.wikipedia.org/wiki/How_to_Explain_Pictures_to_a_Dead_Hare
(9) Erkki Karvonen: Luova tuhoaminen pitää talouden rattaat pyörimässä, artikkeli julkaistu Aamulehdessä 1998 http://www.uta.fi/~tierka/schum.htm
(10) Marx Karl, Engels Friedrich Kommunistinen manifesti, Vastapaino 1998
(11) Rachel Carson, Äänetön Kevät http://fi.wikipedia.org/wiki/%C3%84%C3%A4net%C3%B6n_kev%C3%A4t
(12) http://fi.wikipedia.org/wiki/Kasvun_rajat 2010
(13) Hughes J. Donald, Maailman ympäristöhistoria, Vastapaino 2008
(14) http://www.telegraph.co.uk/science/stephen-hawking/8996654/Prof-Stephen-Hawking-man-faces-nuclear-armageddon-and-must-colonise-space.html#
(15) The Ecocriticism Reader: Landmarks in Literary Ecology
Tekijät Cheryll Glotfelty,Harold Fromm University of Georgia Press 1996
(16) Egan, Gabriel: Green Shakespeare – from ecopolitics to ecocriticism, Routledge 2006
(17) Garrard, Greg: Ecocriticism, Routledge 2007
(18) Patriarkka Bartolomeos: Ympäristön haaste kirkolle - kirjoituksia ekologisesta vastuusta, Suomen ortodoksisen kulttuurikeskuksen säätiö
(19) http://www.thebulletin.org/
(20) Bill McKibben, The End of Nature, Anchor Books 1990
(21) http://en.wikipedia.org/wiki/Anthropocene
(22) http://www.ipcc.ch/ ja http://climate.nasa.gov/
(23) http://pasitoiviainen.wordpress.com/2010/12/17/totuus-tai-kuolema-%E2%80%93-agun-syyskokous-vaati-tieteilijoita-barrikaadeille/
(24) http://www.guardian.co.uk/environment/2008/jun/23/fossilfuels.climatechange
(25) mm. Steven Vogel teoksessa Critical Ecologies, Toim. Andrew Biro, University of Toronto Press 2011
(26) Andrew Biro artikkelissaan teoksessa Critical Ecologies, Toim. Andrew Biro, University of Toronto Press 2011
(27) Critical Ecologies, Toim. Andrew Biro, University of Toronto Press 2011
(28) Lainaus C.S Lewisiltä teoksessa William Leiss: The Domination of Nature (New York Georg Braziller, 1972) s.195
(29) Steven Vogel teoksessa Critical Ecologies, Toim. Andrew Biro, University of Toronto Press 2011
(30) R.K.Pachauri esitelmässään Tanner Akatemian Challenges of Climate Change-seminaarissa 2007
(31) Ian Angell, New Barbarian Manifesto Kogan Page Business Books (September 1, 2001) ja http://is2.lse.ac.uk/IanAngell/books/ian_barbarians.htm