Tässä jo viime toukokuussa kirjoitettu teksti, jolle olen turhaan etsinyt julkaisijaa. Lähetin sen Hesariin (herätti kiinnostusta, mutta ei voitu julkaista), Voimaan (ei vastausta) ja Suomen Kuvalehteen (ei vastausta). Jos jollakulla tulee mieleen joku paikka mihin voisi tuikata, laittakaas mailia.
Muutenkin, kaikki kommentit pyydän mailiini antti.majava@mustarinda.fi
Taiteilijat syrjäytetty taiteen kentältä.
Antti Majava
Muutenkin, kaikki kommentit pyydän mailiini antti.majava@mustarinda.fi
Taiteilijat syrjäytetty taiteen kentältä.
Suomalaisen taiteen kentän keskeisimmät organisaatiot
tulevat lähivuosina läpikäymään suurimmat muutokset sitten perustamisensa.
Kuvataideakatemia, Teatterikorkeakoulu ja Sibeliusakatemia yhdistetään yhdeksi
taideyliopistoksi. Taiteen keskustoimikunta ja alueelliset taidetoimikunnat
uudistetaan perusteellisesti. Melkein toteutunut Guggenheim johti taidemuseoiden
tehtäviä uudelleen arvioivaan Checkpoint -Helsinki hankkeeseen.
Suurille uudistuksille on todellinen tarve. Etenkin suomalaisen
kuvataidekentän rakenteet ovat muotoutuneet täysin absurdeiksi. Nyt onkin syytä
pitää huolta siitä, että muutokset korjaavat tilannetta sen sijaan että
pahentaisivat sitä entisestään.
Valtion kulttuuribudjetista on perinteisesti voitu tuhlata
suhteettomia rahasummia instituutioiden ja byrokratian tarpeisiin. Nykyään myös
taiteen managerointiin, markkinointiin, brändäämiseen ja yritystukiin voidaan ujostelematta
sijoittaa miljoonia vailla tulospaineita. Tähän jatkumoon sijoittui myös
Guggenheim hanke.
Onkin toivottavaa että Checkpoint Helsinki rakennetaan siten
että sillä on todelliset mahdollisuudet kehittyä tyhjän brändin sijasta kansainväliseksi
ja korkeatasoiseksi taiteellisia sisältöjä tuottavaksi instituutioksi. Vain
antamalla ohjakset byrokraattien sijasta taiteilijoille itselleen voidaan odottaa
suomalaisen klassisen musiikin tai vaikkapa tanssin kaltaisia menestystarinoita.
Kuvataiteen kentän ja sen instituutioiden taiteellinen johto
on kuitenkin tällä hetkellä lähes poikkeuksetta teoreetikoiden, lähinnä
taidehistorioitsijoiden käsissä. Tilanne on vastaava kuin jos kaikkien maamme orkestereiden,
teattereiden, tanssiryhmien ja oopperan taiteellisesta johdosta, toiminnan
tavoitteista ja ohjelmistoista vastaisivat taiteilijoiden sijasta teatteri- ja
musiikkitieteilijät. Olisi itsestään selvää, että tilanne johtaisi hallinnon ja
teorian ylikorostumiseen sekä yleisökatoon.
Taiteilijoita on luottamustehtävissä esimerkiksi
taidetoimikunnissa ja rahastoissa, mutta näyttelytoimintaan eli siihen, miten ja
millaista kuvataidetta yleisölle esitetään, taiteilijat eivät tärkeimmissä
instituutioissa pääse vaikuttamaan. Taidehistorian, museologian ja hallinnon
osaamista ehdottomasti tarvitaan. Sen rinnalla on kuitenkin annettava arvoa myös
taiteelliselle ajattelulle. Sillä saavutetaan myös yleisön mielenkiinto.
Visuaalisten alojen taiteilijakoulutus antaa erinomaiset
valmiudet toimia paitsi taiteilijana myös taiteen asiantuntijana. Useimmilla
valmistuneilla on opintoja taiteen lisäksi myös muilta aloilta ja vahva
kansainvälisen taidetoiminnan työkokemus. Tämän asiantuntemuksen hyödyntämättä
jättäminen on valtavaa tuhlausta. Jos syynä on taiteilijoiden kokemattomuus
hallinnollisessa työssä, pitäisi ratkaisuna olla työhön ohjaaminen,
kannustaminen ja hallinnollisen rakenteen kehittäminen. Jos taiteen ja
hallinnon kielet ovat muodostuneet toisilleen vieraaksi, olisi molempien
pyrittävä kohti yhteistä ymmärrystä. Nykyinen tilanne on kaikessa kafkamaisuudessaan
kuitenkin se, että hallinnon itsensä tarpeet priorisoidaan tärkeämmäksi kuin
taiteen jota hallinnon on tarkoitus palvella. Taiteilijan on puhuttava
hallinnon kieltä ja palveltava sen taiteelle vieraita tarkoitusperiä.
Sen lisäksi että taidelaitokset eivät palkkaa taiteilijoita,
ne eivät yleensä myöskään maksa korvauksia kuvataiteilijan tekemien teosten
esittämisestä. Jopa teoskuljetukset näyttelyihin jäävät usein taiteilijan itsensä
kustannettavaksi. Valtion toimintabudjetilla katettava hallinnon keskimääräinen
palkkataso on samaan aikaan lähes kaksinkertainen kuin taiteilijan suurinkaan
mahdollinen apurahoista muodostuva ansio. Vielä synkemmäksi tilanteen tekee se,
että jopa taiteilijoiden edunvalvontajärjestöt toimivat samoin. Taiteilijaseurojen-
tai yhdistysten näyttelyihin osallistuvilta taiteilijoilta peritään maksuja,
sen sijaan että työstä maksettaisiin korvausta.
Taiteilijat ja muut taiteen asiantuntijat ovat kauhistelleet
tehokkuusvaatimusten ulottamista taiteelliseen toimintaan. Tässä ei kuitenkaan
ole mitään uutta, sillä taiteilijoiden on täytynyt aina toimia äärimmäisen
tehokkaasti, usein tyystin vailla taloudellisia resursseja. Todellinen kauhun
aihe on se että nämä tehokkuusvaatimukset eivät taaskaan koske taidekentän
hallintoa.
Entäpä jos terveydenhuollonkin budjetista käytettäisiin 80% hoitotyön
sijasta pelkkään hallintoon, vuokrakuluihin, markkinointiin, viestintään,
yritysyhteistyön koordinointiin yms? Entäpä jos lääkärit ja hoitajat
työskentelisivät sairaaloissa palkatta, samoin kuten taiteilijat taidemuseoissa?
Hallinnon osuus koko koulutussektorin kuluista on kasvanut
kiihtyvään tahtiin 1990-luvun alusta lähtien ja nykyisellä kasvuvauhdilla yliopistojen
hallinnossa työskentelee vuonna 2040 enemmän väkeä kuin opetuksen ja
tutkimuksen parissa. Taideyliopistoissa ollaan jo nyt hyvin lähellä tätä
tilannetta. Sen lisäksi hallinnollisen työn osuus opetus ja tutkimustoiminnan
henkilöstön työssä on jatkuvasti kasvanut vieden resursseja yliopistojen
ydintoiminnoilta. Hyvää hallintoa olisi kuitenkin nimenomaan hallintoon kuluvien
voimavarojen minimointi.
Syitä hallinnon paisumiseen ovat rahoitusjärjestelmien ja laadunseurannan
monimutkaistuminen ja halu varmistaa demokraattisten periaatteiden
toteutuminen rahan jaossa. Tämä taas voi pohjata vain epäilyyn siitä että
varoja ei taiteen instituutioissa käytettäisi järkevästi ja niissä tehtävän
työn laatu olisi heikko. Mammuttimainen hallinto ja byrokratia tuskin
parantavat laatua tai tehostavat resurssien käyttöä. Taideinstituutioiden
laadunvarmistusta taas tekevät usein henkilöt joilla on lähinnä vain talouden ja
hallinnon alan asiantuntemusta. Ilman syvällistä käsitystä siitä, mitä on
taide, ei voida arvioida instituutioiden työn laatua, demokraattisuutta ja etenekään
kykyä tuottaa kansainvälisesti merkittäviä taideilmiöitä ja sisältöjä.
Todellisen evaluaation ja laadunseurannan paikka olisi suomalaisen
kilpailuyhteiskunnan johdon tasolla. Visionäärisiin taloudellisiin
abstraktioihin pohjaavilla kehittämisideoilla ei useinkaan saavuteta toiminnan
tehostumista. Erityisesti kulttuurisesti korkeatasoisia sisältöjä ei tunnisteta
eikä niiden tuottamiselle löydy tukea. Taloudellinen ohjaus johtaa yhä
pahenevaan epätaloudellisuuteen ja ydinosaamisen merkityksen heikkenemiseen. Edellytykset
kansainväliseen menestykseen taidealoilla vähenevät. Hallinto pyrkii itsensä kasvattamiseen
kasvuyhteiskunnan logiikkaa seuraten. Talous kasvattaa taloutta, hallinto
kasvattaa hallintoa, kaiken muun kustannuksella. Loputtomana sarjana jatkuvien organisaatiomuutosten
alkuperäisiä tavoitteita ei muista kukaan, muutos itsessään on jo päämäärä. Tähän
järjettömyyteen olisi taiteen ja sen instituutioiden vastattava, ei
sopeuduttava.
Suomalais-Saksalaisen kulttuuridialogi -tapahtuman teemana toukokuussa Berliinissä oli Taideyliopiston perustaminen. Mallia uudelle
monitaiteiselle yliopistolle haettiin arvovaltaisen Berliinin taideakatemian
toiminnasta. Tapahtuman aikana kävi ilmi, että nykyisten suomalaisten
taideyliopistojen hallinnossa työskentelee 2.5 kertaa enemmän väkeä kuin
Berliinin taideakatemiassa. Jos uusi taideyliopisto tulisi toimeen vastaavalla
byrokratialla kuin Berliinin taideyliopisto, voitaisiin säästää vuodessa noin
10 000 000 euroa. Tämä on 1.5 kertaa enemmän kuin koko
Kuvataideakatemian tai kymmenen kertaa enemmän kuin Kiasman vuosibudjetti. Sijoittamalla
säästyvät varat hallinnon kasvattamisen ja kaikenkarvaisen luovan pöhinän
sijasta taiteeseen ja taidekoulutukseen saataisiin aidosti ihmeitä aikaan.
Kuvataiteen maisteri
Kuvataideakatemian alumni
Mustarinda-seuran perustajajäsen
6 kommenttia:
Hyvä teksti Antti. Kuvataiteen rakenteet ovat käsittämättömiä. Taiteilijoiden tuleekin vaatia parempaa yhtenä rintamana, eikä vain tyytyä nykytilanteeseen. Jos sisältöjä ei löydy museoihin, niin kenties niistä ryhdytään viimeinkin maksamaan.
Itse täältä tuottajasilmälasien takaa katsellessa näen myös vaihtoehtoja. Esimerkiksi nykyinen työnantajani Frei Zimmer Oy työllistää taiteilijoilta, ihan oikeaa palkkaa vastaa. Yrityksemme tarjoaa julkisen taiteen palveluita rakennusalalle.
Toki meillä on hallinto, myynti ja markkinointikin, joka koostuu tällä hetkellä minun työpanoksestani.
Yritys toimii niin kuin yrityksen yleensäkin: etsii asiakkaan, joka maksaa palvelusta. Yhteiskunnan tuilla emme toimi, vaikka moni asiakkaistamme edustaakin julkista sektoria. Pääosa taiteilijapalkkioista tulee kuitenkin rakennusyhtiöltä.
Miksikö kerron omasta työstäni? Siksi, että minäkin kaipaan kuvataidesektorilla uusia avauksia ja toimintamalleja. Mielestäni työnantajani on hyvä esimerkki sellaisesta. Yrityksemme ei varmasti toimisi niin hyvin, jos sen omistaisi kaksi taiteen tutkijaa, kun mitä se toimii nyt kun sen omistaa kuvataiteilija ja arkkitehti. Ja palkollisen on kulttuurituottaja. Tällä porukalla pystymme välittämään ihan oikeasti merkittäviä projekteja taiteilijoille ja edistämään julkista taidetta enemmän kuin valtaosa taiteilijajärjestöistä.
Taiteilijat, rohkaistukaa, uskaltakaa ja kokeilkaa muitakin ratkaisuja kuin apurahahakemusten tekemistä!
Eli mitä muita?
Hei
Kaikista Taiteilijaseuran näyttelyistä maksetaan näyttelykorvaus taiteilijalle. Muuten hyvä teksti.
Todella hyvä kirjoitus! Eilen olin kulttuurimatkailuseminaarissa matkatoimistotyöni tiimoilta. Karvat nousevat pystyyn, kun puhutaan "kulttuurin matkailullisesta tuotteistamisesta". Onneksi ainakin paneelikeskustelussa kaikki osapuolet: työ- ja elinkeinoministeriöstä ulkoministeriön edustajaan tuntuivat myöntävän sen tosiasian, että kulttuurissa täytyy mennä sisältö edellä. Matkailijakin haistaa, jos hänelle tarjotaan tuotteistettua höttöä. Pisteet menivät kyllä Taiteen edistämiskeskuksen Minna Sirnölle. Hän painotti tiukimmin sisällön merkitystä tuotteistamisen kustannuksella. Jotenkin eilisestä jäi toiveikkaampi jälkimaku.
Taiteilijan täytyy vihata rahaa, asemaa, kunniaa ja itseään.
Antti, Checkpoint Helsinki on valtio taiteilijoiden viimeinen lymypaikka.
Meillä ajatellaan perinteisesti, että taiteilija vaikuttaa taidenäyttelyyn tekemällä taidettaan. Tähän kaavamaiseen tekijä-tuottaja-kuraattori kuvioon pitäisi saada muutos, olen samaa mieltä. Checkpoint-Helsingin ideoita pitäisi alkaa soveltaa Helsingin taidemuseoon. Pitäisi ensin määritellä Helsingin taidemuseolle rooli ja sitten valita sille uusi johtaja.
Olisi kiinnostavaa penkoa taidehistoriaa ja tutkia, miten monessa hankkeessa taiteilijat ovat olleet joko aloitteentekijöinä tai ajajina. Siitä tulisi kiinnostava lista. Usein on käynyt myös niin, että taiteilijoiden seurat ja taiteilijat ovat jättäytyneet pois kun joku hanke on toteutunut, ja tehtävä ei enää vastaa taiteilijoiden roolia ja toimenkuvaa, mikä myös on ollut viisasta.
Lähetä kommentti